Kersantti Pippurin Yksinäisten Sydänten Kerhon Bändi 50-v!

IT WAS FIFTY YEARS AGO
1.kesäkuuta 1967. Se oli viisikymmentä vuotta sitten, kun neljä nuorta miestä kajauttivat uudet laulunsa ja soittonsa ilmoille. Kansakunnat seurasivat haltioituneina neljän nuoren miehen tekemisiä, sillä sellaista ei oltu aikaisemmin kuultu ja nähty tallennetun äänen historiassa.

Aikaa myötenhän Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band, tämä elämää suurempi rock-albumi sai osakseen jäljittelijöitä, tribuutteja, parodioita ja kaikenlaista selittävää kirjallisuutta väitöskirjan ja Raamatun paksuuden väliltä. Sisällöltään Sgt. Pepper ei ole välttämättä edes parhaimpien Beatles-laulujen sikermä, kuten jopa George Harrison tokaisi myöhemmin vähättelevään sävyyn. Ringokin totesi oppineensa pelaamaan biljardia Pepperin äänityssessioissa. Eniten innoissaan oli Paul. John oli sekaisin Yokosta ja ehkä vähän muustakin ajan hengen mukaisesti, mutta vetäisi siinä ohessa hihastaan muutaman ässän.

Sellaista se musiikin huuma oli viime vuosituhannella. Itsellänihän humisee A Day In The Lifen lopetussointu tinnituksen kaltaisena varmaan vielä vanhainkodissakin, mutta entäs tämä nykynuoriso, jolle tubettajat ja räppääjät lienevät kovempi juttu kuin sähkökitaran rämpyttäjät? Puhun nyt toki vain eräästä lastenhuoneesta, josta raikasi tunnistettavia tulkintoja Yellow Submarine-elokuvan lauluista vielä jokunen vuosi sitten ennen kouluikää. Perheenisä myhäili ylpeänä kun lapset tunnistivat kuvista Johnin, Paulin, Georgen ja Ringon.

 WHEN I WAS A BOY
Omakohtainen takauma 80-luvun puoliväliin, silloin kun minä olin nuori. Isäni korjasi työkseen radioita, televisioita ja kasettinauhureita. Koska olin jo kymmenkesäisenä addiktioitunut tallennetun äänen heavy useri, niin isäni näki minussa juuri sopivan viihde-elektroniikan laitetestaajan. Vinkein 13-kesäisen koulupojan käsiin päätynyt laite oli nauhakaiku! Niistä sessioista ehkä joskus toiste… Enkä nyt niin hirveästi tuossa iässä tajunnut mistään nauha- tai jousikaiuista.

Erään asiakkaan kasettinauhuriin oli jäänyt erittäin kiinnostava kasetti. A-puolella oli Beatleseiden Hard Days Night kokonaan ja B-puolella Sgt.Pepper’s Lonely Hearts Club Band osittain! Tämäkin vähäinen annos aiheutti vuosikausien riippuvuuden ja niinpä ostelin pikkuhiljaa 80-luvulla kaikki Beatles-älppärit vinyyleinä ja seuraavalla vuosikymmenellä sama kierros uusiksi CD-formaatissa.

Tuo kasettinauhurista löytynyt Beatles-kasettini ei ollut toki ensikontaktini liverpoolilaiskvartettiin. Kenties voisin toisella ajalla muistella myös kesää 1980, kun radiossa pyöri Jake Nymanin käsikirjoittama Beatles-kuunnelma; John Lennonina Soundi-lehden kriitikko Jussi Niemi, McCartneyna tuolloin vielä tuntematon Pirkka-Pekka Petelius, Ringona Rockradion Holle Holopainen ja Kari Peitsamo eittämättä elämänsä roolissa George Harrisonina…

SO LET ME INTRODUCE TO YOU, THE ONE AND ONLY BILLY SHEARS…

Alkukeväällä 2017 tihkui huhuja että edesmenneen Beatles-tuottaja George Martinin poika Giles – Abbey Road-levyn ikäinen mies muuten – olisi miksaamassa uudelleen Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band-levyä. Ainakin jotkut meistä Beatles-faneista lienemme hätkähtäneet kuin kirkkokansa nähdessään Raamatun uuden käännöksen.

Koin itseni velvolliseksi ottamaan vähintään Spotify-maistiaiset ja niinpä tein, kahdesti tähän mennessä. Miltäs se Sgt Pepperin 50-vuotisjuhlajulkaisu kuulostaa? Vähän sama kuin ottaisit ensihörpyn juuri avatusta putelista tai tarkastelisit Mona Lisaa ilman häiritseviä valoheijastuksia ja varjoja? Toki voidaan pohtia että eikö kitaravahvistimen hurina ole osa juttua, siinä missä tammitynnyrin esanssi oleellinen osa juomanautintoa? Eipä Beatles-levyjen äänenlaadussa ole ollut mielestäni moitittavaa alunperinkään, vieläpä noin aikalaisikseen. Äänenlaatu on useimmiten varsin täyteläinen ja kohinaton. En ole hifisti, mutta kuitenkin…

Kesällä 2017 uudelleenjulkaistussa Pepperissä McCartneyn basso jymisee enemmän alataajuuksia. Stereokuvaa on levitetty huonekaiulla. Lucy In The Sky With Diamondsissa on aika rajua kompressointia, mutta lieneekö ollut jo 60-luvulla? Ensimmäistä kertaa huomasin McCartneyn mylvivän jotakin Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Bandin Reprise-version lopputahdeilla. Se aiemmin mainitsemani A Day In The Lifen lopetussointu – itseasiassa sehän on E-sävel eri oktaaveissa – kuulostaa kuin hartiavoimin pamautetulta. Hienoisen modernisoinnin huomannee parhaiten kuulokekuuntelussa, muutoin Kersantti Pippuri kuulostaa edelleen tutulta. Olihan tämä nyt erittäin aiheellinen maljan kohotus maailman tärkeimmäksikin tituleeratulle rock-äänilevylle! Mahtavatkohan uudet sukupolvet löytää? Minkälaiset tulevat olemaan levyn 100-vuotispirskeet aikanaan? No mutta nyt biletään kuin olisi vuosi 1967!