Elämä Postin ulkopuolella

”Jos Postin työt ja palkka eivät kelpaa, niin vaihtakoon työpaikkaa”, kommentoi joku lakkokeskustelua internetissä.

Kävisikö se noin helposti 2020-luvun Suomessa? Minun ikäiselläni, minun peruskoulullani?

Postiin me vaan jämähdimme vuosikausia sitten. Se yksi josta piti tuli kuvaamataidon opettaja, eräästä toisesta opettaja. Se yksi teologian opiskelija, jolta luvut jäi kesken aikanaan. Se rokkimuusikko, jonka bändiä olivat fanittaneet muutkin kuin muusikot itse. Se uskalikko, joka puolisonsa kanssa olivat ostaneet isohkon asunnon kantakaupungista. Kunnollinen perheellinen. Lapselleen elävä yksinhuoltaja. Toiveikkain ajatuksin Suomeen tullut – Romaniasta, Venäjältä, Yhdysvalloista, Ranskasta, Iso-Britanniasta, Australiasta, Afrikasta, Etelä-Amerikasta, Kiinasta jne.

Jotkut meistä emme keksineet, että mitä ryhtyisimme tekemään isona. Postiin töihin tulevalta ei oltu vaadittu tutkintopapereita, eikä pitkää cv-listaa. Eikä meillä töihin hakevilla ollut itsellämmekään erityistä vaadittavaa. Palkka käteen vaan, niin minä käärin hihat. Ryhdyttiin tekemään mihin työnopastaja koulutti ja mitä esimies käski. Liukuhihnahomma. Ne varsinaiset omat jutut alkoivat tehtaan portin ulkopuolella. Kyllä sen jaksoi. Mukavat työkaverit. Hengenheimolaiset. Hurtti huumori. Reilut esimiehet.

Innottomia päiviä tulee missä tahansa työpaikassa joskus. Mutta ei sitä kovin usein laahustanut naama näkkärillä bussipysäkille. ”Mieluummin sinne kuin tuota hommaa”, totesi hän katsellessaan tietyömaan väkeä tihkusateessa tai hampurilaisravintolan työntekijää. ”Tämä on loppujen lopuksi ihan hyvä homma”, tuumasi torjuttuaan taas jonkun aikakausilehtiä kauppaavan puhelinmyyjän.

Postin työt ja vaatimaton palkka siis kelpasivat. Mitäpä sitä leipäänsä haukkumaan. Sitten eräänä päivänä työnantaja sanoi, että tuostakin palkastasi pitäisi kyllä nyt ottaa pois. Mutta työaikasi ei vähenisi, päinvastoin, otetaan pois vähän lomapäivistäsikin.

Lohduksi suuri osa ihmisistä tuntuu ymmärtävän, että työnantajan ehdottamassa työehtosopimuksen huonontamisessa ei ole kyse kirsikasta kakkumme päällä, vaan leivästä pöydässämme. Emme pyytäneet koskaan luksusta, vain kohtuutta.

Totta kai on huutava vääryys, että johtoporras elostelee työläisten selkänahasta käärimällään voittopotilla, eikä osoita vähäisintäkään kiinnostusta tulla mukaan talkoisiin.

Roope Jussinpojan kirja

Hämärä oli maan yllä eikä tiellä montaa kulkijaa näkynyt. Oliko kevät, syksy tai mikä tahansa vuodenaika, sillä ei suuresti väliä; ne olivat tuntuneet samanlaisilta pitkään. Turhautuneena käveli hahmo pitkin Helsinginkatua kitaralaukkua kantaen.

Voi heitä uskossaan vähäisiä! En näe silmissään enää sitä samaa paloa, jonka näin aikanaan. Missä oli intohimo? Olivatko he kääntäneet kasvonsa pois kutsumuksestamme, jota luulin meidän toteuttavan niin kauan kuin kulkisimme maan päällä? Olenko minä kirottu jatkamaan tietäni yksin? Pitäisikö minun julistaa kuuluvammin? En minä itsekään ole se, joka tulee suurella pauhulla, sanoen itseään opettajaksi tai johtajaksi. Olen vain yksinkertainen kitaramies, Roope Jussinpoika, 27 maankiertoa takanani. Joko maan lämmin povi kutsuisi ikäistäni?

Taakseen jäivät Kallion urheilutalo, Brahen kenttä, Roskapankki,  Alko, Tenkka ja panttilainaamo, kunnes lopulta askeleensa eivät enää jaksaneet kantaa pidemmälle. Mitä järkeä täällä on oikeastaan kävellä? Mitä mieltä on missään? Vasemmalla siinsi Vaasanaukio, ehkä tavanomaista seesteisempänä, ellei liian tarkkaan huomioinut muutamaa yöllistä hoipertelijaa. Hesarille laskeutuva Pengerkatu huokui silkkaa pimeyttä. Kitaramies oli kulkenut näillä kaduilla jo lapsena, mutta toisenlaisessa valossa.

ME AND THE DEVIL BLUES

”Hyvää iltaa, Roope Jussinpoika”, sanoi ääni hämäryydestä. Kitaramies säpsähti ja kysyi:

”Mistä me tunnemme?”

Muukalaisen hoikka hahmo tummissa vaateissa. Kasvoillaan elämää kulumaa, mutta ei merkkiäkään väsymyksestä. Viekas katse. Suora ryhti. Tämä varjoista ilmestynyt mies ei lukeutunut heihin, jotka illasta toiseen istuivat katkeroituneina päihtymässä juottoloissa, elämäntehtävänään vihata potkuja antanutta esimiestään tai ex-puolisoaan. Oikeastaan häntä oli vaikea kategorioida mihinkään joukkoon. Tavallaan hän ei erottunut muista, mutta silti hänet kerrankin kohdannut ei pystyisi tätä enää unohtamaan.

⁃ Roope Jussinpoika, olen nähnyt kasvoillasi lapsenmielisen innon ja harmistuneen vanhuksen uurteet.

⁃ No joo, onhan se joskus turhauttavaa, jos muut eivät jaksa kävellä samassa taimissa kuin mä…

⁃ Roope Jussinpoika, sinulla on Kutsumus! Älä vähättele sitä! Se annettiin sinulle kauan sitten, muistatko?

⁃ Heh, jos olet kummisetäni, niin kovastipa olet muuttanut tyyliäsi…

⁃ Ystäviksi sanomasi henkilöt ovat sieluiltaan kepeitä. He eivät pysty tulemaan sinne minne sinä olet menossa.

⁃ Tylyä puhetta kauan tuntemistani ihmisistä. Mitäs sinä sitä paitsi tiedät heistä, saati minusta?

⁃ Heistä en vaivaudu sanaa lausumaan. Mutta sinun vahva sitoutumisesi on tehnyt minuun suuren vaikutuksen kauan sitten.

Muukalainen nyökkäsi kitarakotelon suuntaan. Jotakin puistattavan tungettelevaa, mutta sittenkin vangitsevaa karismaa samassa tummanpuhuvassa ilmestyksessä.

⁃ Roope Jussinpoika, minkälaisia tarinoita sinä haluat jättää jälkeesi? Että olipa kerran eräs hauskan näköinen poju junaradan varrelta, joka kanniskeli kitaraansa ja nähtiin tyttöystävänsä kanssa näissä kuppiloissa?

⁃ En minä ota selvää siitä Iidasta…

Love in vain, poikaseni. Iida, kuten muutkin ihmiset ympärilläsi, on vain hyttynen, joka rakastaa pörräillä valossasi, mutta imee samalla veresi kuiviin.

⁃ Kuka sinä olet tuomitsemaan lähimmäisiäni? Et ole edelleenkään vastannut minulle, että mistä me sitten tunnemme? Minulla on parempaakin tekemistä tähän aikaan yöstä kuin seisoskella täällä kuuntelemassa juttujasi. Toivottavasti löydät jostakin kaltaistasi seuraa. Hyvästi!

Ilma oli viilentynyt. Sekavissa ajatuksissaan Roope Jussinpoika odotti raitiovaunua viemään hänet näiltä pimeiltä kulmilta värikkäissä neovaloissa kylpevään keskikaupunkiin, hampurilaiskioskien hajun luokse ja huolettomien pitkää ravintolailtaansa viettäneiden ihmisten keskuuteen.

Kohtaaminen raitiovaunupysäkillä muutaman iranilaisen nuorukaisen kanssa maadoitti ajatuksia. Vierasmaalaiset kysyivät reittiä Pääskylänkadulle ja Jussinpoika oli mielissään pystyessään neuvomaan tien; sehän oli aivan kivenheiton päässä. Vähiten englantia osaava osoitti kohteliasta kiinnostusta mieheen, joka kanniskelee kitaralaukkua yöaikaan. ”Musician? Gig tonight?”.

Iranilaisten seurue jatkoi matkaansa ja Jussinpoika seisoi jälleen yksin pysäkillä… missä pirussa se ratikkakin voi viipyillä? Jonkin ajan kuluttua näkyi seiskan etuvalot, mutta sadatellen Roope Jussinpoika lähtikin pysäkiltä ylittämään Hämeentietä, takaisin Vaasanaukion suuntaan.

”Rauhaton sielu. Alituinen muukalaisuuden tunne joka paikassa, niinhän sinä olet sanonut?”

Kyllä, taas Jussinpoika kohtasi varjonsa, oudon muukalaisen, josta luuli jo päässeensä eroon.

⁃ Jos teidän pyhyytenne on saarnamies, niin Helsinginkadun ja Vaasankadun kapakoissa olisi paljon tekemätöntä työtä…

Pyhyyteni? Saarnamies? Jos olisinkin pappismies, niin tokkopa näkisin vaivaa paimentaa heitä tahdottomia lampaita. Ovat virtsanneet aivosolunsa ajat sitten kaupungin viemäriin. Menkööt aamulla kirkkoon rukoilemaan, jos sillä tavalla uskovat pesevänsä syntinsä pois.

⁃ Hmm joo, Jeesus on jees, mutta…

⁃ Sinuun minä olen mielistynyt, terävä nuori mies. Meistä kahdesta voisi tulla vahvoja yhdessä.

⁃ Äh, oletko sinäkin siis taas joku pystysolisti?

⁃ En sanonut sellaista. Esiintymisestradit ovat sinun, ei minun. Sanotaanko näin, että minä olen ikäänkuin kipinävahtina ja sinä soitat kitaraa niinkuin olet aina soittanut.

⁃ Et sinä tätä hyvää hyvyyttäsi tarjoa. Mitä tämä maksaa?

⁃ Sielusi, mielesi, aikasi, elämäsi…

⁃ Taidan ymmärtää. Mutta en kavahda mitään muuta niin paljon kuin ehdottomuutta ja sitoutumista.

⁃ Itse sinä tokaisit ystävällesi: tämä on ainoa leikki jota leikit!

⁃ Niin joo…

Music, your only friend till the end, sanoi muinoin jo James Douglas Morrison.

⁃ Oletko sinä kiusaajani vai pelastajani?

⁃ Sinä sen sanot. Olemme saapuneet risteykseen. Arvannet mitä seuraa minun kanssani? Mutta jos valitset tuon toisen suunnan, se on tie jonne en voi seurata sinua.

Roope Jussinpoika katseli mietteliäänä tienviittoja. Jompikumpi suunta olisi stairway to heaven ja toinen highway to hell?

Erikin ilmestyskirja

Uskon totisesti, että näin Roope Jussinpojan viime yönä Kurvissa! Totta puhuen harva aikalaiseni on nähnyt hänestä muuta kuin pari valokuvaa ja niidenkin todenperäisyydestä on kiistelty kuin Torinon käärinliinoista.

Ystäväni sanoi minun hoiperrelleen ympäripäissäni ravintolasta. Ihmetteli etteivät huligaanijengit olleet ryöstäneet minua matkallani ja vitsaili että vierelläni kulkee humalaisten suojelusenkeli.

En suostunut kuittaamaan näkyäni pelkkänä kännihallusinaationa. Ehkä Roope Jussinpoika ilmestyi nimenomaan kaltaiselleni, jolle oli avoimena enää yksi ainoa ovi.

Roope Jussinpojasta tuli pakkomielteeni, vaikka hänestä tihkui hyvin kitsaasti faktaa, mutta sitäkin enemmän irrallisia anekdootteja. ”Niistähän saisit koottua kuin konsanaan Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen evankeliumit”, vitsaili ystäväni.

Eläkkeelle jäänyt äänilevykaupan pitäjä Kurvista oli nähnyt ja kuullut yhtä ja toista vuosien ajan, mutta Roope Jussinpojan viimeisestä havainnosta hänelläkin oli vain kuulopuhe, että musta limusiini olisi vienyt Roope Jussinpojan kolme vuosikymmentä sitten.

Sonny Boy, viinaksien viettelemä kulkuri tokaisi näillä kulmilla itseään myynneen Magdalenan tunteneen Roope Jussinpojan läheisesti. Sonny Boy kertoi Roope Jussinpojan maallisen taipaleen päättyneen parittajan tarjoamaan myrkkymaljaan. ”Mihailov ei oikein tykännyt, kun lypsylehmänsä kiehnäsi liikaa Roope Jussinpojan kainalossa”.

Tylsä loppu. Sonny Boy ehkä luki ajatukseni. ”Iso pomo, pappi, tiedemies tai duunari, mutta tämä tässä sinua lopulta käskee eteenpäin”, tokaisi viinamies haaroväliään osoittaen, mutta lisäsi:

⁃ Niin no, en minä ole jaksanut enää parkua hameväen perään. Pari kertaa yritin jopa tosimielellä, mutta itkua ja hammasten kiristystä seurasi aina. Hilman kanssa tuli pari penskaakin tehtyä. Hilma oli hyväsydäminen nainen, good hearted woman, niinkuin Waylon ja Willie laulavat… kai sinä poika tiedät keitä ovat Waylon ja Willie?

⁃ Juu, kyllä minä heidät tiedän.

⁃ Miten vanha sinä olet, poika?

⁃ 27. Ja on minulla nimikin, Erik.

⁃ Jaahas, niin täyttää muuten myös tyttöni viikko ennen joulua. Ne muksut… ovat jossakin… niinkuin Hilmakin.

Miten tyhjältä tuntuikaan maallinen vaelluksemme. Pieni valonvälähdys päättymättömässä pimeydessä. Ja olinko minäkin tosiaan suorittanut tutkimukseni loppuun Roope Jussinpojassa? Mitä minä enää tekisin?

En nähnyt Sonny Boyta enää tuon illan jälkeen. Olisin mielelläni keskustellut sen juomarin kanssa. Sitä paitsi Sonny Boy jätti kertomatta Magdalenan myöhemmistä vaiheista.

Mieltäni vaivasi nimittäin myös eräs vaihtoehtoinen versio, joka kertoi Roope Jussinpojan laskeneen kitaran kuin ristinsä Vilhovuorenkadulle, tarttuneen Magdalenaa kädestä ja kävelleen kanssaan jonnekin Merihakan suuntaan, kohti päivän viimeisiä auringonsäteitä. ”My ramblin’ days are over”, oli Roope Jussinpoika tokaissut vietnamilaisen nuorukaisen jäädessä ihmettelemään talon seinään nojaavaa soitinta.

Entä jos Roope ja Magdalena elelisivät nykyään tavallisena iäkkäänä pariskuntana halpahalli-vaatteissaan Alepassa, Tallinnan risteilyllä, etelän turistikylässä heittämässä kaskua tutun baarimikon kanssa – yksi pina colada lisää tekonaurun kera – lastenlasten kanssa Hoplopissa, takanaan suurenmoinen menneisyys?

Mikä tässä elämässä oli ylevää ja tärkeää? Kököttää pyhän peltilehmänsä lämpimässä kohdussa Itäväylän ruuhkassa joka elämän päivä ehkä neljänkymmenenviiden maankierron ajan, maksella verot ja lainanlyhennykset, odotella viikonloppua, lomaa, kesää, eläkkeelle pääsyä…

Päihtyneen iltani aave oli kahlinnut ajatukseni, enkä kyennyt ajattelemaan arkipäiväisyyksiä. Sonny Boy oli ollut minulle Mestarin todistaja, mutta etsiessäni tätä apostolia asuinkulmiltaan kohtasin vain pahantuulisen vanhan naisen, jonka mielen elämä oli totisesti myrkyttänyt varmaan kauan sitten.

⁃ Mitä sinä poju meikäläisten keskuudessa hiippailet? Oletko sinäkin sitä lukutoukkasakkia, joka tulee tänne katselemaan vähäsen rappioromantiikkaa ja sitten palaa kotiinsa naukkailemaan kallista punaviiniään?

⁃ Rouva hyvä, elämänkoulua minäkin olen käynyt peruskoulun jälkeen, mutta ehkä vielä vähemmän opintoviikkoja kuin eräillä. Ja punaviini ei ole suosikkiaineeni, ei sen enempää halpa kuin kalliskaan viini.

Vanha nainen häkeltyi, ikään kuin ei olisi aikoihin kuullut kohteliasta puhuttelua. Näin tilaisuuteni perustella toimintaani.

”Minulle on kerrottu, että suurenmoinen blues-kitaristi Roope Jussinpoika vaikutti näillä seuduilla aikanaan”, aloitin.

”Äh, pilalle hemmoteltu, kiukutteleva kitaranrämpyttäjä-poika se oli!”, tiuskaisi nainen ja sylkäisi lopunkin kuonan mielestään.

”Mitä erinomaista ihmiset jaksavat edelleen nähdä siinä varattomassa tyhjäntoimittajassa? Kakarankin onnistui tekemään sen yhen onnettoman likka-paran kanssa ja tietenkin katosi tiehensä… et kai sinäkin palvo sitä pöyhkeilijää jonakin kitarajeesuksena?”

Vanha nainen ei totisesti veisannut ylistyslaulua Roope Jussinpojasta – ennemminkin repi alttarivaatteen ja polki sen jalkoihinsa. Minulla oli tunne kuin olisin päätynyt näytelmään väärän vuorosanaliuskan kanssa.

⁃ Poika, sinäkin taidat olla sellainen osapäivä-taiteilija, joka haihattelet kaiken aikasi. Mene nyt kotiin vaimosi ja perheesi luo!

⁃ Mainiota, rouva! Tuo viimeinen lause on Leadbellyä! Mutta en minä ole mikään taiteilija, eikä minulla ole ollut naisystävää aikoihin…

Vanha nainen oli kadonnut kuin aave. Päihtyneiden veljeskunta huojui tupakansavupilvensä keskellä Roskapankin terassilla. Kolmosen ratikka kirskutti kuin vastahakoisesti kohti Karhupuistoa. Pitkäsillan jälkeen olisi pian Kaisaniemi ja Kruununhaka, josta muistui liikaa mieleeni naiseni menneisyydestä.

EPILOGI – I’m free from the chaing gang now

Nukkavierun yksiön ilmassa leijui puoliksi juodun skottiviskin haju. I believe my time ain’t long, julisti vimmainen blues-laulaja ikiaikaiselta äänilevyltä. Raju yskäkohtaus havahdutti sohvalla hikoilleen ihmishahmon koiranunestaan. Tramadol on vähän sellainen troppi, että sitä nukkuu koko ajan toinen silmä auki, tiesi hän, joka oli joskus kyseisen kaltaisilla opioideilla turruttanut fyysistä ja ehkä henkistäkin tuskaansa.

Auton valokeila pyyhkäisi asunnon seinällä, häviten pian aamuöisten katujen hämärään. Nukkuja ei enää rekisteröinyt tuota valoilmiötä. Uni oli hiipinyt sohvan ylle kahmaistakseen kamppailuiden uuvuttaman kehon syliinsä.

Haluatko sinä tosissasi tavata Roope Jussinpojan? Oletko valmis?, kysyi Ääni

Nukkujan huulet olivat voimattomat vastaamaan vienoa hymyä enempää. Nukkuja näki edessään risteyksen.

Layla lempiystäväin

–  Claptonilla, Layla puhelimessa.

–  Hyvää nimipäivää, Layla!

– Ai jaa? No kiitos vaan. En totta puhuen muista sellaisia, omaani saati muiden.

– En minäkään muista, mutta kuulin aamulla radiosta, että on Leilan nimipäivä. Jäin oikein odottelemaan, että tulisiko radiosta Se Laulu. Vaikka onhan minulla se LP-levyllä, CD:llä ja aikanaan opettelin soittamaan sen myös kitaralla.

– No vau! Tuo kertonee jotakin sinusta. Mutta miksi soitit juuri minulle?

–  En tunne ketään muutakaan Leilaa.

–  Sinä höpsö…

–  33 vuottahan olemme suunnilleen tunteneet?

–  Sinä sen sanot.

– Haluatko kuulla mitä kirjoitin sinusta toukokuussa 2011?

–  Noh, anna tulla, jos ei ole pitkä. Mieheni saattaa alkaa ihmettelemään, että mitä rakkausrunoa kuuntelen minuuttikaupalla toisen miehen lausumana.

– Heh, olet sinä hauska! Ei tämä taida olla ihan sellainen…

Leila nelkyt-vee

Ihastuin siihen silloin kun se vielä 16-kesäinen.  Olin muutaman vuoden sitä vanhempi, saman kesän lapsia kuin Sgt.Pepper, kuten vielä aikoinaan kehtasin kehuskella. Peruskoulu oli loppunut ja soittelin kotona kitaraa. Seuraava intensiivisempi yhteydenpito meillä oli Leilan täytettyä kaksikymmentä vuotta. Minulla oli silloin jo nykyinen musta Fender Stratocasterini sekä Gibson Les Paul, jonka vuosia myöhemmin myin äkkipikaistuksissani pois, hemmetti soikoon. Se kitara keräsi ihailevia katseita, karmiininpunaisella sisävuorella verhoiltu kitaralaukkukin oli porno, kuten eräs kaveri tokaisi.

Leilan kolmikymppisillä ei muistaakseni paljon nähty. Mahtoiko olla omaa kolmenkympin kriisiäni, että olin mukamas kiinnostunut vain nuoremmista? Silloin halusin repiä ja rikkoa vanhat jumalkuvani, rakentaa kaiken tyhjältä pöydältä. Sitten täytin neljäkymmentä. Toinen lapseni syntyi, omana syntymäpäiväni, numerologisesti hauskana yhteensattumana klo 20:20. Baarien mies en ollut, mutta kitaramies hautaan asti.

Keskusteltiin taannoin taas levyistä ja bändeistä erään musadiggarikaverin kanssa. Kerroin puhaltaneeni pölyt vanhasta suosikistani Derek And The Dominosin Layla And Other Assorted Love Songs-älppäristä.

”Onko siinä muitakin hyviä biisejä kuin se Layla?” töksäytti kaveri. No hemmetti on, ja ellei jopa kovempiakin kuin tuo levyn hittibiisi, tokaisin tuohduksissani. Bell Bottom Blues, Keep On Growing, Tell The Truth, Have You Ever Loved A Woman, Key To The Highway… Noh, meinaa tulla kohta koko levyn sisältö kumminkin. Hendrix-cover Little Wing on heikoin lenkki.

Eric Claptonin aiempia ja myöhempiä tekemisiä vähättelemättä olen sitä mieltä että Cläbä oli aivan omanlaisessa terhakassa vireessä juuri tuon Layla-levyn aikoihin. Positiivinen vaikutuksensa on epäilemättä ollut äänitysessioihin ilmestyneellä Duane Allmanilla, eräs tuon aikakauden superkitaristeja hänkin. Stratot ja Gibsonit huutavat ihanasti kilpaa stereokuvassa.

Ikäänkuin Leilan taannoisia nelikymppisiä juhlistaakseni kaivoin esiin 20-vuotisjuhlapainos-CD-boxin, joka sisältää remiksatun klassikon ohella kaksi CD:llistä jamisessioita ja vaihtoehtoisia ottoja, joita ainakin kaltaiseni vanha Clapton-fani kuuntelee sujuvasti. Muutama kappale 15 minuutin kitarabluesjameja korvakuulokkeissa ovat stimuloivaa soundtrackia työmatkalle. Mielenkiintoista huomata näillä epävirallisilla levyillä kosketinsoittaja Bobby Whitlockin kuuluvampi rooli Hammondin ja pianon äärellä. Toisaalta myös Claptonin kitaroinnista välittyy kenties totuttua monisävyisempi kuva. Bändin soitto on relaa ja hallittua. Jos soittosessio ei ollutkaan mikään raittiusseuran kokous, niin eipä se bluesöljy ja muut sen tapaiset asiat niin haitanneet lopputulosta.

Hyvää 40-vuotissynttäriä siis Leila, lempiystäväin, soi laulu syömmessäin! Tavattiin 2000-luvullakin ja se tuntuu hyvältä.

Minä, Belle ja Sebastian 2000-luvun alussa

Kuulin sinusta tänään pitkään aikaan. Itseasiassa siitä on kahdeksan vuotta! Kirjoitin joulukuussa 2010 päiväkirjaani kuunneltuani uusimman Belle And Sebastian-levyn Write About Love:

Tuttu teemerkki. Niin englantilaista (sorry, Belle And Sebastian, tehän olitte Skotlannista). Jotakin uutta maustetta teessä. Parilla ekalla siemaisullani olisin saattanut luulla teemerkkiä muuksikin, ellen olisi nähnyt pakkausta. Mukin puoliväliin juotuani tämä maistuu kuitenkin niin tutulta, lämmittäen pakkasen puremana talvipäivänä, kuin olisin nähnyt vanhan tutun pitkän tauon jälkeen. ”Huomasinkin sinussa jotakin tuttua, mutta olin epävarma. Joko siitä on melkein kymmenen vuotta kun tutustuttiin? Me olemme vanhentuneet, mutta yhä olemme innoissamme musiikista”.

Tutustuimme sateisena alkukesänä 2000. Fold Your Hands Child, You Walk Like a Peasant – niitä pöhköjä sanaleikkejä ja muutama aivan kuningasbiisi – Belle And Sebastianin albumikokonaisuudet ovat ehkä olleet aina epätasaisia. Joka tapauksessa erittäin mielenkiintoista puuhastelua sen aikaisessa musiikki-ilmastossa. Belle And Sebastianin tyypit ovat olleet parhaimmillaan niin innovatiivisia, että bändillä on tuhlata loistavia biisejä pikkulevyille, jotka eivät siis ennen vuonna 2005 Push Barman To Open Old Wounds-kokoelman ilmestymistä päätyneet pitkäsoitoille. Vähän niinkuin se eräs B-kirjaimella alkava nelikko Liverpoolista silloin aikoinaan? Alkukesän 2001 helteiden aikaan ilmestynyt singlelevy Jonathan David herätti sisimmässäni vastarakastuneen tuntemuksia. Siinä soi jotakin Kinksiä ja Beach Boysia, mutta kuitenkin erittäin Belle And Sebastiania, että kuurokin sen olisi tajunnut. Vuoden huipensi uljaasti orkestroitu herkkä pop-sinfonia I’m Waking Up To Us. Itseäni varttuneempi musadiggari tuhahti, että sehän on ihan Love-pastissi (siis se 60-luvun amerikkalaisyhtye, ei suomalainen levymerkki), mutta en antanut moisen himmentää suunnatonta ihastustani. Suhteemme oli kenties kiihkeimmillään noin vuodet 2000-2005 – laantuminen ei ole välttämättä Belle And Sebastianin syytä.

Nyt hän on tässä ja elävä… (Kauko Röyhkä: Laulujen nainen)

Ystävänpäivä 2018. Belle And Sebastianin uusi levy  How to Solve Our Human Problems. Tuntemus oli vähän jotakin samaa kuin tapaisi exän tai kauan maisemista poissaolleen ystävän. Niitä ihastuttavia ominaispiirteitämme ja maneereitamme, jotka paistavat läpi ajanpatinan ja historian kerrostuman, vaikka värjäisi tukan, vaihtaisi pukeutumistyyliä, lihoisi tai laihtuisi tai piiloutuisi lastenrattaiden taakse. Siinä hän on!

Jälleennäkemisestämme innostuneena kuuntelin pitkästä aikaan myös Write About Loven. Eräistä maagisista hetkistään huolimatta se kuulosti väsyneemmältä kuin How to Solve Our Human Problems. Vaikka Belle And Sebastian vaikuttaa hankkineen syntikoitakin välillä ja kokoonpanossakin tapahtunut enemmän tai vähemmän muutoksia (ainakin Isobel Campbellin eroaminen kauan sitten), niin uusimman albumin kuuntelukokemus vie tavallaan sateisen alkukesän 2000 tuntemuksiin. En koe mahdottomana ettemmekö tapaisi vielä 2020-luvullakin, mutta älkäämme ajatelko nyt sitä. Treffaillaan niin pitkään kuin tuntuu kivalta.

”And I said let’s all meet up in the year 2000
Won’t it be strange when we’re all fully grown…”

(Pulp: Disco 2000)

Kersantti Pippurin Yksinäisten Sydänten Kerhon Bändi 50-v!

IT WAS FIFTY YEARS AGO
1.kesäkuuta 1967. Se oli viisikymmentä vuotta sitten, kun neljä nuorta miestä kajauttivat uudet laulunsa ja soittonsa ilmoille. Kansakunnat seurasivat haltioituneina neljän nuoren miehen tekemisiä, sillä sellaista ei oltu aikaisemmin kuultu ja nähty tallennetun äänen historiassa.

Aikaa myötenhän Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band, tämä elämää suurempi rock-albumi sai osakseen jäljittelijöitä, tribuutteja, parodioita ja kaikenlaista selittävää kirjallisuutta väitöskirjan ja Raamatun paksuuden väliltä. Sisällöltään Sgt. Pepper ei ole välttämättä edes parhaimpien Beatles-laulujen sikermä, kuten jopa George Harrison tokaisi myöhemmin vähättelevään sävyyn. Ringokin totesi oppineensa pelaamaan biljardia Pepperin äänityssessioissa. Eniten innoissaan oli Paul. John oli sekaisin Yokosta ja ehkä vähän muustakin ajan hengen mukaisesti, mutta vetäisi siinä ohessa hihastaan muutaman ässän.

Sellaista se musiikin huuma oli viime vuosituhannella. Itsellänihän humisee A Day In The Lifen lopetussointu tinnituksen kaltaisena varmaan vielä vanhainkodissakin, mutta entäs tämä nykynuoriso, jolle tubettajat ja räppääjät lienevät kovempi juttu kuin sähkökitaran rämpyttäjät? Puhun nyt toki vain eräästä lastenhuoneesta, josta raikasi tunnistettavia tulkintoja Yellow Submarine-elokuvan lauluista vielä jokunen vuosi sitten ennen kouluikää. Perheenisä myhäili ylpeänä kun lapset tunnistivat kuvista Johnin, Paulin, Georgen ja Ringon.

 WHEN I WAS A BOY
Omakohtainen takauma 80-luvun puoliväliin, silloin kun minä olin nuori. Isäni korjasi työkseen radioita, televisioita ja kasettinauhureita. Koska olin jo kymmenkesäisenä addiktioitunut tallennetun äänen heavy useri, niin isäni näki minussa juuri sopivan viihde-elektroniikan laitetestaajan. Vinkein 13-kesäisen koulupojan käsiin päätynyt laite oli nauhakaiku! Niistä sessioista ehkä joskus toiste… Enkä nyt niin hirveästi tuossa iässä tajunnut mistään nauha- tai jousikaiuista.

Erään asiakkaan kasettinauhuriin oli jäänyt erittäin kiinnostava kasetti. A-puolella oli Beatleseiden Hard Days Night kokonaan ja B-puolella Sgt.Pepper’s Lonely Hearts Club Band osittain! Tämäkin vähäinen annos aiheutti vuosikausien riippuvuuden ja niinpä ostelin pikkuhiljaa 80-luvulla kaikki Beatles-älppärit vinyyleinä ja seuraavalla vuosikymmenellä sama kierros uusiksi CD-formaatissa.

Tuo kasettinauhurista löytynyt Beatles-kasettini ei ollut toki ensikontaktini liverpoolilaiskvartettiin. Kenties voisin toisella ajalla muistella myös kesää 1980, kun radiossa pyöri Jake Nymanin käsikirjoittama Beatles-kuunnelma; John Lennonina Soundi-lehden kriitikko Jussi Niemi, McCartneyna tuolloin vielä tuntematon Pirkka-Pekka Petelius, Ringona Rockradion Holle Holopainen ja Kari Peitsamo eittämättä elämänsä roolissa George Harrisonina…

SO LET ME INTRODUCE TO YOU, THE ONE AND ONLY BILLY SHEARS…

Alkukeväällä 2017 tihkui huhuja että edesmenneen Beatles-tuottaja George Martinin poika Giles – Abbey Road-levyn ikäinen mies muuten – olisi miksaamassa uudelleen Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band-levyä. Ainakin jotkut meistä Beatles-faneista lienemme hätkähtäneet kuin kirkkokansa nähdessään Raamatun uuden käännöksen.

Koin itseni velvolliseksi ottamaan vähintään Spotify-maistiaiset ja niinpä tein, kahdesti tähän mennessä. Miltäs se Sgt Pepperin 50-vuotisjuhlajulkaisu kuulostaa? Vähän sama kuin ottaisit ensihörpyn juuri avatusta putelista tai tarkastelisit Mona Lisaa ilman häiritseviä valoheijastuksia ja varjoja? Toki voidaan pohtia että eikö kitaravahvistimen hurina ole osa juttua, siinä missä tammitynnyrin esanssi oleellinen osa juomanautintoa? Eipä Beatles-levyjen äänenlaadussa ole ollut mielestäni moitittavaa alunperinkään, vieläpä noin aikalaisikseen. Äänenlaatu on useimmiten varsin täyteläinen ja kohinaton. En ole hifisti, mutta kuitenkin…

Kesällä 2017 uudelleenjulkaistussa Pepperissä McCartneyn basso jymisee enemmän alataajuuksia. Stereokuvaa on levitetty huonekaiulla. Lucy In The Sky With Diamondsissa on aika rajua kompressointia, mutta lieneekö ollut jo 60-luvulla? Ensimmäistä kertaa huomasin McCartneyn mylvivän jotakin Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Bandin Reprise-version lopputahdeilla. Se aiemmin mainitsemani A Day In The Lifen lopetussointu – itseasiassa sehän on E-sävel eri oktaaveissa – kuulostaa kuin hartiavoimin pamautetulta. Hienoisen modernisoinnin huomannee parhaiten kuulokekuuntelussa, muutoin Kersantti Pippuri kuulostaa edelleen tutulta. Olihan tämä nyt erittäin aiheellinen maljan kohotus maailman tärkeimmäksikin tituleeratulle rock-äänilevylle! Mahtavatkohan uudet sukupolvet löytää? Minkälaiset tulevat olemaan levyn 100-vuotispirskeet aikanaan? No mutta nyt biletään kuin olisi vuosi 1967!