Söin kuin Elvis (valmistamme Elvis-leivän)

Oli syksy myöhä, ilta muistaaksein, houhou, mä pientä iltapalaa juuri tein, houhou, mä ulan auki käänsin, mä kovemmalle käänsin sen. Joku lauloi ikävästään itkien, houhou, kun laulun katkas ääni sähköinen, hou hou, ja valon välähdyksen kirkkaan nähdä sain…

Ja sähköinen ääni puhui minulle: Nuori mies, sinuun minä olen mielistynyt. Olet ahkerasti perehtynyt musiikkiini vuosikaudet. Sinä olet ymmärtänyt mistä se on lähtöisin: Billy Eckstine, Eddy Arnold, Roy Brown, Blackwood Brothers, Ink Spots…

Mutta nyt sinun on korkea aika ravita itsesi ja perheesi sillä herkulla, mitä me söimme meillä Memphisissä. Äitini laittoi sitä ja kyllä myös Red West oppi myöhemmin laittamaan lähes yhtä hyvää…

Niinpä menin lähimpään K-Markettiin ostamaan paahtoleipää, maapähkinävoita, banaaneita ja pekonia. Näistä kirjavista ainesosista pitäisi valmistua erikoisuus nimeltä Elviksen leipä.

Netistä löytyy useita eri ohjeita ja lienee jokunen Elvis-keittokirjakin olemassa. Itse selailin aikanaan kirjaa nimeltä Are you hungry tonight? Muistan nähneeni kauan sitten  jopa televisio-ohjelman liittyen Elviksen ruokailuun! (Siinä soi taustamusiikkina muun muassa Suspicious Minds Venturesien Swamp Rock-albumilta)

Mutta eipä enempää muisteluita. Pekonit paistinpannulle tirisemään ja sen jälkeen myös paahtoleivät käväisemään pannulla. Paahtoleivälle aimo sipaisut maapähkinävoita ja siihen sitten ne pekonit sekä viipaloitu banaani. Piece of cake, jos ilmaisu sallitaan tässä yhteydessä. Minä tein kerrosleivän, jotta ainekset pysyvät leivällä. Lieviä variaatioita löytyy, eräässä reseptissä hunajaakin, jota en kuitenkaan lisännyt. Maukas resepti löytyi Martinan ruoka- ja matkailu-blogista, kiitos hänelle!

Maistuiko? Joo, oikeastaan… aika hyvä? Once in a lifetime, luonnehti parempi puoliskoni. Nuorempi teini-ikäinen poikani ei koskenut pitkällä tikullakaan. Vanhempi otti ennakkoluulottomasti muutaman haukkauksen, mutta oudoksui banaanin läsnäoloa. Näin se vaan meni, poika. Elvis yhdisti musiikissaankin kantria, bluesia, gospelia ja crooner-laulajia.

Itselleni jäi raskaaksi velvollisuudeksi syödä kolme Elvis-sandwichiä, joten eivät olleet musiikkihommat ajatuksissani enää niiden jälkeen. Aika hyvä simulaatio jouluruokaähkystä, sanoisin, tai se tunne, kun olet syönyt Zetorin pyttipannun XL-kokoisena ja kermalla.

Tuliko nälkä? Olihan sinulla ainakin huumoritutkasi päällä etenkin kursivoituja alkukappaleita lukiessasi? Ei muuta kuin TCB ja palaillaan!

Kun kotistudion lämpimäinen on valmis

c-kasetteja (5)

(Jatkoa blogimerkinnästä ”Hei, me äänitetään omaa musaa!”)

Onneksi olkoon! Olisiko se demosi nyt siinä? Eikös kuulosta ihan sellaiselta, että kelpaa myhäillä sen kanssa? Nyt vaan äkkiä sitä jakamaan internetin keskustelufoorumeilla ja facebook-ryhmissä! Parin viikon kuluttua sinua rupeaa kuitenkin häiritsemään, että olisiko se rytmimuna pitänyt tulla sittenkin jo toiseksi viimeisessä kertosäkeessä tai että oliko kitarasoolossa väärä kaiku? Olisiko rumpusetti pitänyt panoroida oikealle ja perkussiokioski vasemmalle… hei mutta, älä nyt jää pähkäilemään tuollaisia!

Nysvätään mieluummin sitä, että minkälainen saateteksti saa sinut klikkaamaan Masa Muusikon jakamaa youtube- tai soundcloud-linkkiä?

Tuli nyt tekaistua tämmöinen demo Reiskan studiolla viikonloppuna.

Ehkä vähän houkuttelevampi ”myyntipuhe”? Mikä olisi hyvä perustelu, että kaikesta tästä nykyajan viestitulvasta klikkaisin juuri sinun linkkiäsi? Okei, biisinne on hemmetin hyvä, onhan siihen käytetty aikaa ja tupakkia.

Mutta mitä biisistäsi tulee mieleen? Mainitse vaan reippaasti, jos sinulla on ollut joku tietoinen referenssiartisti tai -biisi. Sellaisten nakkelu tähän tietoverkon paljouteen voi houkutella kaloja lähemmäs rantavesiin, toisin sanoen siis mahdollista kuulijakuntaa musiikillesi.

Mulla oli tässä mielessäni 70-luvun alun Stevie Wonder, mutta Repe oli käynyt just ostamassa dobron, joka sopikin tähän mainiosti.

Pianistimme mielestä tämä oli ihan hard bop-jazzia, mutta Annika halusi laulaa säkeistön ranskaksi, kun oli tullut mieleensä joku Jean-Luc Godard-elokuva. Lauran suosikki on Amy Winehouse. Ilari on Louhelan rockabilly-hahmo.

Tämä on toistaiseksi tekemättömästä Kaurismäki-elokuvasta, kitaraversio Reijo Taipaleen iskelmästä, joka soi krapulaisen päähenkilön noustessa aamun ensimmäiseen bussiin Lopelle.

Jossakin määrin tohtinee revitelläkin, jos tuntuu sopivalta siinä yhteydessä. Minä olen muuten sitten Jimi Hendrixin ja Janis Joplinin lapsi, kuten voitte kuulla.

Muusikoitahan tässä ollaan, oikeesti tai leikisti, eikä välttämättä mitään Ruuneperejä. Mutta kannattaa vähän miettiä niitä täkyjä?

Mainitsematta on vielä biisin kansikuvake, jonka merkitystä ei voine myöskään vähätellä. Minkälainen kuvake voisi sopia biisitiedostosi kuvakkeeksi? Megakuuma beibe? Hurja örkki synkässä metsässä? Kaupungin pääkatu syysiltana? Picasson suttupaperi? Tai ihan vaan mustavalkokuva kauniista soittimestasi?

Musiikissa on sielu, joka tavoittaa vastinkappaleensa vaikka aikojen ja matkojen takaa. Ota huomioon, että itse paketointi ja miten lahjasi ojennat, on jo iso osa juttua.

Lyhyt ote reumapäiväkirjasta

Se tunne, kun kyljen kääntäminen sängyssä, istumaan asettuminen, tuolista nouseminen, muutaman metrin käveleminen ja lattialle pudonneen esineen nostaminen tuottaa helvetillistä kipua alaselässä, lonkassa ja rintakehässä.

Laahaudut huoneesta toiseen kuin nykivässä videokuvassa, tarraten kiinni seinäpintoihin ja huonekaluihin, kuin ilman niitä lysähtäisit lattialle kasana ruostuneita luita.

Puolitoista viikkoa hengästyneenä mielialojen vuoristoradassa, kuljettajana Tramal 50 mg. Valveunia. ”Sitä nukkuu vähän niinkuin toinen silmä auki”, kuvaili eräs narkomaani kerran.

Ruumiillinen kipu. Se epätoivottu vieras kotonasi. Ensimmäiset päivät siedät häntä jotenkuten, elätellen toivetta, että kyllä hän lähtee pian, ei ole asettumassa taloksi. Mutta hänpä ryhtyy pian vaatimaan kaiken huomiosi kuin hankala rakastaja, asettuen tiellesi mitä ikinä oletkaan tekemässä.

Ote reumapäiväkirjastani. Paljon on kirjaamatta, paljon on koettu.

I focus on the pain, the only thing that’s real.

Elämä Postin ulkopuolella

”Jos Postin työt ja palkka eivät kelpaa, niin vaihtakoon työpaikkaa”, kommentoi joku lakkokeskustelua internetissä.

Kävisikö se noin helposti 2020-luvun Suomessa? Minun ikäiselläni, minun peruskoulullani?

Postiin me vaan jämähdimme vuosikausia sitten. Se yksi josta piti tuli kuvaamataidon opettaja, eräästä toisesta opettaja. Se yksi teologian opiskelija, jolta luvut jäi kesken aikanaan. Se rokkimuusikko, jonka bändiä olivat fanittaneet muutkin kuin muusikot itse. Se uskalikko, joka puolisonsa kanssa olivat ostaneet isohkon asunnon kantakaupungista. Kunnollinen perheellinen. Lapselleen elävä yksinhuoltaja. Toiveikkain ajatuksin Suomeen tullut – Romaniasta, Venäjältä, Yhdysvalloista, Ranskasta, Iso-Britanniasta, Australiasta, Afrikasta, Etelä-Amerikasta, Kiinasta jne.

Jotkut meistä emme keksineet, että mitä ryhtyisimme tekemään isona. Postiin töihin tulevalta ei oltu vaadittu tutkintopapereita, eikä pitkää cv-listaa. Eikä meillä töihin hakevilla ollut itsellämmekään erityistä vaadittavaa. Palkka käteen vaan, niin minä käärin hihat. Ryhdyttiin tekemään mihin työnopastaja koulutti ja mitä esimies käski. Liukuhihnahomma. Ne varsinaiset omat jutut alkoivat tehtaan portin ulkopuolella. Kyllä sen jaksoi. Mukavat työkaverit. Hengenheimolaiset. Hurtti huumori. Reilut esimiehet.

Innottomia päiviä tulee missä tahansa työpaikassa joskus. Mutta ei sitä kovin usein laahustanut naama näkkärillä bussipysäkille. ”Mieluummin sinne kuin tuota hommaa”, totesi hän katsellessaan tietyömaan väkeä tihkusateessa tai hampurilaisravintolan työntekijää. ”Tämä on loppujen lopuksi ihan hyvä homma”, tuumasi torjuttuaan taas jonkun aikakausilehtiä kauppaavan puhelinmyyjän.

Postin työt ja vaatimaton palkka siis kelpasivat. Mitäpä sitä leipäänsä haukkumaan. Sitten eräänä päivänä työnantaja sanoi, että tuostakin palkastasi pitäisi kyllä nyt ottaa pois. Mutta työaikasi ei vähenisi, päinvastoin, otetaan pois vähän lomapäivistäsikin.

Lohduksi suuri osa ihmisistä tuntuu ymmärtävän, että työnantajan ehdottamassa työehtosopimuksen huonontamisessa ei ole kyse kirsikasta kakkumme päällä, vaan leivästä pöydässämme. Emme pyytäneet koskaan luksusta, vain kohtuutta.

Totta kai on huutava vääryys, että johtoporras elostelee työläisten selkänahasta käärimällään voittopotilla, eikä osoita vähäisintäkään kiinnostusta tulla mukaan talkoisiin.

Viimeinen asema ennen C-vyöhykettä

Jokin riivasi miestä, joka hiipi ulos kotiovestaan helluntaina ennen aamuseitsemää, perheensä vielä nukkuessa. Menneisyyden haamu ei suonut hänen viipyä pidempään edes pyhäaamuna. Hän istui ainoana matkustajana junavaunussa 20-minuuttisen matkansa.

Viimeinen asema ennen C-vyöhykettä, koska se on oikea tie, huolimatta siitä miten aikaa säästävämpi seuraava asema saattaisi olla. Hän kulki kuin valveuntaan katsellen, tunnustelevin askelin kohti määränpäätänsä.

⁃ Menneisyys, minä luulin että me olimme sujut?

⁃ Niin sinä luulit, kääntämällä katseesi muualle.

Vanhan koulun autio piha oli täynnä muistijälkiä, jotka vain kulkija kykeni aistimaan. Jos tällä pihamaalla olisi ollut lisäkseen toista ihmistä, olisi se toinen eittämättä oudoksunut, että mitä tässä paikassa oli erityistä. Mutta eipä hänen tarvinnut perustella olemistaan kenellekään. Koulun kello oli pysähtynyt näyttämään ikuisesti viittä yli kahdeksan.

Oliko hän tämän hylätyn paikan haamu? Henkiolentojen miettiminen yksinäisyydessä puistatti.  Maadoittaakseen itsensä tähän hetkeen hän hyräili mieleensä tullutta sävelmää. I’m the guy who didn’t marry pretty Pamela Brown… I wonder where I’d be today if she had loved me too…

Kuka se menneisyyden haamu oli? Nuoruuden ihastus? Vanha ystävä? Entinen opettaja? Pahantahtoinen kiusaaja?

Tokkopa kenenkään heistä ilmestyminen olisi muuttanut oloaan sen erilaisemmaksi. Hän oli kauan sitten haudannut monia asioita arkussa syvälle maaperään ja viskannut arkun avaimen läheiseen koskeen. Eikä hän varsinaisesti ikävöinyt entistä kotikyläänsä, joka oli kaukana muinaisen loistonsa päivistä. Tiet ja polut veivät tuttuihin paikkoihin, mutta olivat uusien jalanjälkien peitossa.

Kulkija kaipasi nuorukaista, joka oli kepein mielin ja askelin käyskennellyt tätä pihaa alkukesän häikäisevässä auringossa. Nuoren miehen tiellä ei ollut mitään esteitä. Jo joutui armas aika. Born To Run. Papillon lähtemässä vankilasta. Mutta lapsi vaikutti myös hämmentyneeltä, tajuttuaan että kukaan ei enää pitänytkään kädestään kiinni.

Vanhempi mies tarkasteli pihan toisella laidalla. Esikoinen kulkisi vuosien päästä tuota samaa rinnettä alaspäin,  alikulkutunnelista suuren tien toiselle puolelle, ja pian hukkuisi kasvattajansa ääni maailman pauhuun. Hyvä, anna mennä vaan, myhäili vanhempi mies, mutta muista olla myös valppaana! Son, don’t let the man get you and do what he done to me. John Fogerty, sen he molemmat tiesivät. Nuorukainen ei katsonut taakseen. Jos hän olisi havainnut vanhemman miehen, olisiko hän uskonut, että sama poikamainen mieli asusti yhä tuossa elämän kuluttamassa maallisessa tomumajassa?

Sinua minä tulin etsimään. Viimeisellä asemalla ennen C-vyöhykettä, mutisi vanha kulkija. Hiljaisuuden leikkasi piippaus. Mies katsoi puhelimensa näyttöä. Missä sinä olet?

 

Hei, me äänitetään omaa musaa!

SOUND ON SOUND

Aloitin joskus 13-kesäisenä yhden miehen bändi-äänittelyni kahdella kasettidekillä ja muutamalla keskusradiomikrofonilla. Eräs mikrofoneista oli Helsingin Tuomiokirkon poistokalustoa. Kaveri vitsaili, että siinä on varmaan kirosana-filtteri. Tuossa ehkä syy mikrofonin mykistymiselle myöhemmin, eikä suinkaan huolimattomassa kohtelussa?

Lyhyesti se silloinen äänitysprosessini: äänitin ensin rytmikitaran kasetille, kopsasin sen toiselle kasetille, äänittäen samalla mukaan esimerkiksi basson ja niin edelleen. Äänenlaatu toki heikkeni joka päällesoitolla ja kitaroiden virettäkin joutui hienosäätämään matkan varrella.

Ensimmäisestä palkastani keväällä -88 ostin Tascam Portastudion ja kylläpä niin hihkuin innosta pikkustudio käsissäni! Pystyi panoroimaan instrumentti- ja lauluraitoja stereokuvassa! Mahdollista oli myös kaikujen ja efektien jälkikäteen lisääminen efektisilmukan ansiosta (niitä pikkuefektipedaaleitahan piti sitten ryhtyä ostelemaan tohinalla). Beatlesin Valkoinen Tupla oli niihin aikoihin voimasoitossani ja ajattelin että minä rupean tekemään tuota! Oli silloisella tyttöystävälläni jaksamista.

Tascam palveli vuosituhannen kynnykselle, tyttöystävä ei kestänyt sinne asti. Tosin käyttökaarensa loppupäässä se Tascam oli enemmänkin kolmeraitanauhuri. Olin kuluttanut nauhurin sananmukaisesti loppuun.

Kului kuusi vuottta tai jotain, että ei mennyt mitään purkkiin, kunnes joulukuussa 2005 pohdin veronpalautusraha kädessäni, että olisiko järkeä hommata vielä moniraituri? En tiedä oliko järkeä, mutta hommasin silti Fostexin digitaalisen kasiraiturin. Nytpä tulee isoa orkestraatiota ja korkealuokkaista ääntä, intoilin.

Juupa juu, ehkä jostakin on ihan tullut jotakin, mutta ei ole kaikesta tullut mitään kolmannellakaan yrittämällä. Näitä kotistudiopipertelyssä saamiani oivalluksia olen jakanut muusikoiden.netin facebook-ryhmässä silloin tällöin. Rohkaisevasta vastaanotosta otettuna olen kerännyt muusikoiden.net-kirjoitteluni oheen kera ”kommenttiraitani”.

Haluan vielä painottaa, että tässä ei puhu nyt opettaja, vaan ehkä juuri kaltaisesi musiikinharrastaja, joka oivaltanut taas jotakin ja kirjannut ylös.

MITÄ OLEN OPPINUT KOTISTUDIOTYÖSKENTELYSTÄ

Se rytmikitararaita, tai muu vastaava, joka on ollut ikäänkuin koko homman sokkeli, ei välttämättä olekaan saundillisesti tai soitannollisesti toimiva enää myöhemmin päällesoittojen jälkeen – ei muuta kuin uutta sokkelia tekemään, toivoen että se solahtaa nätisti tilalle.

Tuossakin voi ajautua niin ojasta allikkoon. Ääniteltyäsi rytmikitaran uusiksi rupeat höristämään korviasi, että ovatko ne alkuperäisen rytmikitaran mukaan soiteltut instrumenttiosuudet nyt ristiriidassa uuden rytmikitaran kanssa? Mutta tälläisiähän pähkäilevät ”oikeissakin” studioissa.

Kun äänitysprojekti tuntuu menevän oikein takkuun, niin siinä hyvä hetki ”kalibroida korvat”. Virrat poikki studiosta, ylös ulos lenkille, kahville, kavereita tapaamaan, soita mummolaan tms.

Bassoraitaa voi lähestyä kysymyksellä ”kuinka paljon olisi mahdollista ruuvata pois alataajuuksia?”.

Aikanaan bänditreeniksellä rumpusettiä mikitellessämme kaveri hoksasi, että bassorumpumikki-kanavan bassosäätimen voi kääntää nolliin, kyllä sitä botnea piisaa. Siinä paikallistettiin taas eräs tarpeeton huminan lähde.

Ja vielä niin kiinnostaviin alapääjuttuihin: akustista kitaraa ei mikitetä suoraan ääniaukkoon, vaan yleensä noin 12.nauhavälin kohdalta. Ja kyllä, myös akkariäänityksessä sopii suodattaa matalia taajuuksia isolla kädellä. Säästä se taajuusalue basistille. Jostakin tulikin mieleeni basson äänittäminen.

Saadakseni mahdollisimman kuluttajaystävällisen bassosaundin nakkasin lopulta studiokuulokkeet nurkkaan ja äänittelin basson iPhonen kuulokenapit korvissani.

Ehkä se on se tämän ajan eräs referenssiformaatti? Ennen vanhaanhan niitä miksauksia koekuunneltiin kannettavista kasettiradionauhureista ja autoradioista, siis tosiaan kuluttajan välineillä, eikä studiomonitoreilla.

Pidin aikani Squier-jazzbassossani flatwound-kieliä. Eräs oikea basisti tuumaili, että flatwoundit kyllä jees, mutta ehkeivät oikein soi nimenomaisessa soittimessani. Palasin pian roundwound-kieliin. Bassosoundi selkeni ja korville kivulias kumina katosi.

Musiikkia harrastamaton elämänkumppani saattaa kuvitella, että kotistudiosessio sujuu tuosta vaan kuin Ikean mööpelin kasaaminen ja sitten hilpaistaan kärppänä yhteisen laatuajan viettoon.

Sanan ”musiikin harrastaminen” tilalle voi toki tarjota muutakin sanaa, vaikka sitten museoautojen entisöinti tai taidemaalaus. Minä vaan kyhäilen löylykauhoja, vaikka saisihan niitä kaupastakin. Ymmärtäväinen puoliso huomaa kuinka tärkeästä puuhastelusta toiselle on kysymys. Eipä mökötä kaljatölkki kädessä, kun pitää kätensä kiireisenä muualla.

TYHJÄN PAPERIN KAMMO JA REC FOBIA

Pro-tason äänitysstudio ei tee biiseistäsi ammattimaisen kuuloisia, ellet ole työstänyt niitä valmiiksi. Vahva biisi kuuluu läpi, vaikka olisit äänittänyt sen sanelukoneella.

Mun serkun kaverilla on äänitysstudio. Me voitais mennä ehkä joskus sinne äänittämään jotain.

Jotain? Ihan kiva. Mutta miettikää nyt ihmeessä loppuun, että mitä oikein menette äänittelemään. Harvoin se äänitysstudion uljas miksaustiski tekee raakileestakaan biisi-ideasta klassikkoa. Muuten tuhlaatte vain toistenne aikaa.

Meille kolmelle vesselille tarjoutui yllättäen eräänä pääsiäispyhänä ilmaista studioaikaa ihka oikealle äänitysstudiolle. Olisi saanut mellastaa studiolla vaikka joka jeesuksen ilta kiirastorstaista pääsiäismaanantaihin.  Jonkin verran yhteisiä musisointihetkiä oli ollut vuosien varrella. Solistisempaan rooliin päätynyt kitaristi tunsi olonsa kuin vävykokelaaksi, joka oli pakotettu ykskaks pitämään juhlapuhetta appiukon pirskeissä. Noh, ehkä vähän voimakas kielikuva tämä, sillä kotoisassa ilmapiirissä kuitenkin äänittelimme niitä näitä narulle. Mutta emme me astelleet ulos klassikkodemo takataskussamme.

Eivätkä ne biisitkään meinaa aina tulla kuin tykin suusta, vaikka mitä etydejä olisit harjoitellut itseksesi pitkät illat. Minä menen usein lukkoon open stage-tilanteessa ja ensimmäinen mieleeni tuleva biisi on Susie Q. Ehkä sain siitä aikanaan CCR-stigman otsaani (kun kaikki eivät tiedä, että se on Dale Hawkinsin biisi). Kadehdin niitä luonnonlapsi-trubaduureja, jotka osaavat tuosta vaan heittäytyä improvisoimaan tajunnanvirtaa.

Hieman toisinto kohdasta ”hienot studiokamat”, mutta eriytän kuitenkin: Arvokkaat ja fancyt soittokamat eivät tee sinusta taitavaa soittavaa, ellet harjoittele tarpeeksi (toki voivat motivoida treenaamaan enemmän).

Tässä jouduin tarkentamaan sanomisiani foorumilla. Soittaako uskottava taiteilija halvalla rämällä vai onko hän vakavasti otettava vasta kun kaulassaan roikkuu monen tonnin Fender tai Gibson? Pois se minusta, että lähtisin arvottamaan tekijäänsä käyttämänsä laitteiston perusteella. Eikös se ole niin että kunhan on hyvin kirjoittava kynä?

Ehkä tuo oli enemmänkin kaltaisilleni, että varo haksahtamasta pahempaan välineurheiluun. Vaikka tokkopa harva musiikin harrastaja tai ammattilainen saavuttaa täydellistä immuniteettia GAS-syndroomalle. Oman elämäntilanteeni vuoksi olen pakotettu olemaan tarkan markan mies ja puntaroimaan soitinkaupan houkutuksien äärellä: Tekisikö tuo efektilaite musiikistani vielä parempaa? Entä jos nyt vaan lujittaisin suhdettani vanhaan kolhuiseen kitaraani?

Mahtaisinko taloudellisesti huolettomammassa tilanteessa poimia kitaroita kuin marjoja metsästä? Ikuisuuskysymys: mitä tekisit lottovoitolla? En tiedä, mutta enpä edes lottoa. Jospa nyt iloitaan nyt tästä mitä on saatu? Vaikka en ole mikään mestari asiassa, niin yritän parhaani mukaan psyykata itseäni että hei, se hyvä meininki on tässä ja nyt.

Jatkuu jaksossa ”Kun kotistudion lämpimäinen on valmis”.

 

Juice

Kevättalvi 2003. Nelosen raitiovaunu mataa Mannerheimintietä lauantai-iltana Kisahallin kohdalla kohti Helsingin keskustaa. Päihtynyt, epäilemättä paljon viinanhuuruisia aikoja viettänyt mies tuijottaa lähellään istuvaan nuoreen pariskuntaan.

Mä oon soittanut kitaraa Juicen bändissä. Se oli sellainen vittumainen, savolainen piällysmiäs, tokaisee mies.

Muissa olosuhteissa entisen muusikon muistelot saattaisivat saada vastakaikua, mutta nuori pariskunta ei liene otollisinta kohderyhmää. Istuin ratikassa muutamia penkkirivejä taaempana, matkallani Meilahden Pihlajatieltä kohti lauantai-illan huumaa, eikä juopuneen ratikkamatkustajan avautuminen ollut itsellenikään sen hetkinen kiinnostuksen kohteeni. Nyt saattaisin kuunnella, kukaties.

Varttuessani teiniksi 80-luvun alussa Juice Leskinen oli suomirockin kermaa. Hänen biisejään soittelimme yhteislauluhetkissä ja jamisessioissa angloamerikkalaisten rokkiklassikoiden ohessa. Tuli kulumaan kuitenkin vielä jokunen vuosi, ennenkuin Syksyn sävel ja Viidestoista yö nuotinnettiin peruskoulun laulukirjoihin – Love Me Tender, Hound DogOb-La-Di, Ob-La-Da ja Yesterday olivat rohkeinta (tai rokeinta) minun aikani koulukirjoissa. 2000-luvun koululaisten laulukirjathan ovat ihan poppivihkoja. Ei ne nykynuoret joudu opettelemaan enää maakuntalauluja!

Juicen laulut ovat ajat sitten kytkeytyneet merkittäväksi osaksi kansakunnan kollektiivista muistiaPeter von Baghin ikivihreää ilmaisua lainatakseni. Spontaanissa bändijamisessiossakin on vaan niin päivänselvää, että miten Pilvee pilveen säkeistönvaihdot soinnutetaan, minkälainen rumpufilli tulee Kaksoiselämään kertosäkeen viimeiseen kertaukseen ja 3:30-biisin kitarasoolo ei voi mennä millään muulla tavoin kuin Petteri Salmisen 50 pennin kolikolla soittama (vuonna 1975 julkaistulla studioalbumilla Juice ja Mikko).

Olen kuunnellut Juicen musiikkia vuosien tauon jälkeen, penkonut Spotifysta Coitus Int-yhtyettä ja muita varhaistuotantonsa anarkistisia hengentuotteita. Juice oli nuori, nälkäinen ja suu täynnänsä sanottavaa; vähän eri kuuloinen Juice kuin lupsakka kansantaiteilija, jonka humoristiset kupletit saavat aina taattua soittoaikaa formaattiradiokanavilla (pois se kuitenkin minusta, jos joku on aistivinaan negaatiota lauseestani).

Juice lupsakka? Vai oliko se ”sellainen vittumainen, savolainen piällysmiäs”? Kertooko joulupyhinä 2018 Finnkinon näytöksiin tullut Juice-elokuva hänestä? Näyttelijä Riku Nieminen hoitaa hienosti pääroolinsa, eikä tuo kertaakaan mieleen ketään Putous-hahmoa. Heinolassa jyrää ja muutamat muut keikkakohtaukset rokkasivat niin hienosti, että melkein huomaamattahan se lenkkari rupesi lyömään tahtia lattiaan. Ainakin pukeutumisessa ja autoissa on saavutettu 70-luvun ajankuva. Mutta oliko silloin tosiaan aina pyttipannu tirisemässä hellalla?

Elämäntarinani on kuin B-luokan leffan käsikirjoitus. Hylkäisin idean oitis, jos joku ehdottaisi sen filmaamista, sanoi näyttelijä Kirk Douglas kerran. Hyvä muistaa vaikkapa 40 vuotta sitten filmatusta Buddy Holly Storysta, Oliver Stonen Doors-elokuvasta, Markku Pölösen Baddingistä ja Timo Koivusalon suurmies-filmatisoinneista lähtien, että se elämänkerraksi sanottu leffa ei ole dokumentti.

Juice-elokuva antaa ymmärtää, että Coitus Int-yhtyeen riiminikkareiden Juicen ja Harri Rinteen rinnakkaiselo olisi ollut melkoista kukkotappelua. Leffa skippaa myös esimerkiksi Mikko Alatalon arvostetun Lauluja Siirtomaa-Suomesta-trilogian siirtyen suoraan Syksyn Sävel-laulukilpailun voittaneeseen huumoriralliin Rikoo on riskillä ruma. Muun muassa nämä Juice-elokuvan asiavirheet Harri Rinne oikaisi tyylikkäästi ja hienolla itseironialla facebook-päivityksessään joulukuussa 2018 ennen ensi-iltaa.

Oman kiinnostavan näkökulmansa tuo myös edesmenneen NRGM-verkkolehden laadukas Juice-artikkeli vuodelta 2012, jossa jututettavana vanha palkollisensa Jari Yliaho, vailla kaunan häivääkään muisteluissaan.

Saas nähdä että intoutuvatko kirjapainot putkauttamaan uuden painoserän vuonna 2014 ilmestynyttä ja ilmeisen tasokasta elämänkertaa Risainen elämä. Sopisihan tuo minulle, kun jäi edellisellä kerralla pelkästään hypistelyasteelle lähikauppani pokkariständillä.

Olikohan se nelosen ratikan juomaveikko oikeasti joku Juicen vanha bändikaveri?

Roope Jussinpojan kirja

Hämärä oli maan yllä eikä tiellä montaa kulkijaa näkynyt. Oliko kevät, syksy tai mikä tahansa vuodenaika, sillä ei suuresti väliä; ne olivat tuntuneet samanlaisilta pitkään. Turhautuneena käveli hahmo pitkin Helsinginkatua kitaralaukkua kantaen.

Voi heitä uskossaan vähäisiä! En näe silmissään enää sitä samaa paloa, jonka näin aikanaan. Missä oli intohimo? Olivatko he kääntäneet kasvonsa pois kutsumuksestamme, jota luulin meidän toteuttavan niin kauan kuin kulkisimme maan päällä? Olenko minä kirottu jatkamaan tietäni yksin? Pitäisikö minun julistaa kuuluvammin? En minä itsekään ole se, joka tulee suurella pauhulla, sanoen itseään opettajaksi tai johtajaksi. Olen vain yksinkertainen kitaramies, Roope Jussinpoika, 27 maankiertoa takanani. Joko maan lämmin povi kutsuisi ikäistäni?

Taakseen jäivät Kallion urheilutalo, Brahen kenttä, Roskapankki,  Alko, Tenkka ja panttilainaamo, kunnes lopulta askeleensa eivät enää jaksaneet kantaa pidemmälle. Mitä järkeä täällä on oikeastaan kävellä? Mitä mieltä on missään? Vasemmalla siinsi Vaasanaukio, ehkä tavanomaista seesteisempänä, ellei liian tarkkaan huomioinut muutamaa yöllistä hoipertelijaa. Hesarille laskeutuva Pengerkatu huokui silkkaa pimeyttä. Kitaramies oli kulkenut näillä kaduilla jo lapsena, mutta toisenlaisessa valossa.

ME AND THE DEVIL BLUES

”Hyvää iltaa, Roope Jussinpoika”, sanoi ääni hämäryydestä. Kitaramies säpsähti ja kysyi:

”Mistä me tunnemme?”

Muukalaisen hoikka hahmo tummissa vaateissa. Kasvoillaan elämää kulumaa, mutta ei merkkiäkään väsymyksestä. Viekas katse. Suora ryhti. Tämä varjoista ilmestynyt mies ei lukeutunut heihin, jotka illasta toiseen istuivat katkeroituneina päihtymässä juottoloissa, elämäntehtävänään vihata potkuja antanutta esimiestään tai ex-puolisoaan. Oikeastaan häntä oli vaikea kategorioida mihinkään joukkoon. Tavallaan hän ei erottunut muista, mutta silti hänet kerrankin kohdannut ei pystyisi tätä enää unohtamaan.

⁃ Roope Jussinpoika, olen nähnyt kasvoillasi lapsenmielisen innon ja harmistuneen vanhuksen uurteet.

⁃ No joo, onhan se joskus turhauttavaa, jos muut eivät jaksa kävellä samassa taimissa kuin mä…

⁃ Roope Jussinpoika, sinulla on Kutsumus! Älä vähättele sitä! Se annettiin sinulle kauan sitten, muistatko?

⁃ Heh, jos olet kummisetäni, niin kovastipa olet muuttanut tyyliäsi…

⁃ Ystäviksi sanomasi henkilöt ovat sieluiltaan kepeitä. He eivät pysty tulemaan sinne minne sinä olet menossa.

⁃ Tylyä puhetta kauan tuntemistani ihmisistä. Mitäs sinä sitä paitsi tiedät heistä, saati minusta?

⁃ Heistä en vaivaudu sanaa lausumaan. Mutta sinun vahva sitoutumisesi on tehnyt minuun suuren vaikutuksen kauan sitten.

Muukalainen nyökkäsi kitarakotelon suuntaan. Jotakin puistattavan tungettelevaa, mutta sittenkin vangitsevaa karismaa samassa tummanpuhuvassa ilmestyksessä.

⁃ Roope Jussinpoika, minkälaisia tarinoita sinä haluat jättää jälkeesi? Että olipa kerran eräs hauskan näköinen poju junaradan varrelta, joka kanniskeli kitaraansa ja nähtiin tyttöystävänsä kanssa näissä kuppiloissa?

⁃ En minä ota selvää siitä Iidasta…

Love in vain, poikaseni. Iida, kuten muutkin ihmiset ympärilläsi, on vain hyttynen, joka rakastaa pörräillä valossasi, mutta imee samalla veresi kuiviin.

⁃ Kuka sinä olet tuomitsemaan lähimmäisiäni? Et ole edelleenkään vastannut minulle, että mistä me sitten tunnemme? Minulla on parempaakin tekemistä tähän aikaan yöstä kuin seisoskella täällä kuuntelemassa juttujasi. Toivottavasti löydät jostakin kaltaistasi seuraa. Hyvästi!

Ilma oli viilentynyt. Sekavissa ajatuksissaan Roope Jussinpoika odotti raitiovaunua viemään hänet näiltä pimeiltä kulmilta värikkäissä neovaloissa kylpevään keskikaupunkiin, hampurilaiskioskien hajun luokse ja huolettomien pitkää ravintolailtaansa viettäneiden ihmisten keskuuteen.

Kohtaaminen raitiovaunupysäkillä muutaman iranilaisen nuorukaisen kanssa maadoitti ajatuksia. Vierasmaalaiset kysyivät reittiä Pääskylänkadulle ja Jussinpoika oli mielissään pystyessään neuvomaan tien; sehän oli aivan kivenheiton päässä. Vähiten englantia osaava osoitti kohteliasta kiinnostusta mieheen, joka kanniskelee kitaralaukkua yöaikaan. ”Musician? Gig tonight?”.

Iranilaisten seurue jatkoi matkaansa ja Jussinpoika seisoi jälleen yksin pysäkillä… missä pirussa se ratikkakin voi viipyillä? Jonkin ajan kuluttua näkyi seiskan etuvalot, mutta sadatellen Roope Jussinpoika lähtikin pysäkiltä ylittämään Hämeentietä, takaisin Vaasanaukion suuntaan.

”Rauhaton sielu. Alituinen muukalaisuuden tunne joka paikassa, niinhän sinä olet sanonut?”

Kyllä, taas Jussinpoika kohtasi varjonsa, oudon muukalaisen, josta luuli jo päässeensä eroon.

⁃ Jos teidän pyhyytenne on saarnamies, niin Helsinginkadun ja Vaasankadun kapakoissa olisi paljon tekemätöntä työtä…

Pyhyyteni? Saarnamies? Jos olisinkin pappismies, niin tokkopa näkisin vaivaa paimentaa heitä tahdottomia lampaita. Ovat virtsanneet aivosolunsa ajat sitten kaupungin viemäriin. Menkööt aamulla kirkkoon rukoilemaan, jos sillä tavalla uskovat pesevänsä syntinsä pois.

⁃ Hmm joo, Jeesus on jees, mutta…

⁃ Sinuun minä olen mielistynyt, terävä nuori mies. Meistä kahdesta voisi tulla vahvoja yhdessä.

⁃ Äh, oletko sinäkin siis taas joku pystysolisti?

⁃ En sanonut sellaista. Esiintymisestradit ovat sinun, ei minun. Sanotaanko näin, että minä olen ikäänkuin kipinävahtina ja sinä soitat kitaraa niinkuin olet aina soittanut.

⁃ Et sinä tätä hyvää hyvyyttäsi tarjoa. Mitä tämä maksaa?

⁃ Sielusi, mielesi, aikasi, elämäsi…

⁃ Taidan ymmärtää. Mutta en kavahda mitään muuta niin paljon kuin ehdottomuutta ja sitoutumista.

⁃ Itse sinä tokaisit ystävällesi: tämä on ainoa leikki jota leikit!

⁃ Niin joo…

Music, your only friend till the end, sanoi muinoin jo James Douglas Morrison.

⁃ Oletko sinä kiusaajani vai pelastajani?

⁃ Sinä sen sanot. Olemme saapuneet risteykseen. Arvannet mitä seuraa minun kanssani? Mutta jos valitset tuon toisen suunnan, se on tie jonne en voi seurata sinua.

Roope Jussinpoika katseli mietteliäänä tienviittoja. Jompikumpi suunta olisi stairway to heaven ja toinen highway to hell?

Erikin ilmestyskirja

Uskon totisesti, että näin Roope Jussinpojan viime yönä Kurvissa! Totta puhuen harva aikalaiseni on nähnyt hänestä muuta kuin pari valokuvaa ja niidenkin todenperäisyydestä on kiistelty kuin Torinon käärinliinoista.

Ystäväni sanoi minun hoiperrelleen ympäripäissäni ravintolasta. Ihmetteli etteivät huligaanijengit olleet ryöstäneet minua matkallani ja vitsaili että vierelläni kulkee humalaisten suojelusenkeli.

En suostunut kuittaamaan näkyäni pelkkänä kännihallusinaationa. Ehkä Roope Jussinpoika ilmestyi nimenomaan kaltaiselleni, jolle oli avoimena enää yksi ainoa ovi.

Roope Jussinpojasta tuli pakkomielteeni, vaikka hänestä tihkui hyvin kitsaasti faktaa, mutta sitäkin enemmän irrallisia anekdootteja. ”Niistähän saisit koottua kuin konsanaan Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen evankeliumit”, vitsaili ystäväni.

Eläkkeelle jäänyt äänilevykaupan pitäjä Kurvista oli nähnyt ja kuullut yhtä ja toista vuosien ajan, mutta Roope Jussinpojan viimeisestä havainnosta hänelläkin oli vain kuulopuhe, että musta limusiini olisi vienyt Roope Jussinpojan kolme vuosikymmentä sitten.

Sonny Boy, viinaksien viettelemä kulkuri tokaisi näillä kulmilla itseään myynneen Magdalenan tunteneen Roope Jussinpojan läheisesti. Sonny Boy kertoi Roope Jussinpojan maallisen taipaleen päättyneen parittajan tarjoamaan myrkkymaljaan. ”Mihailov ei oikein tykännyt, kun lypsylehmänsä kiehnäsi liikaa Roope Jussinpojan kainalossa”.

Tylsä loppu. Sonny Boy ehkä luki ajatukseni. ”Iso pomo, pappi, tiedemies tai duunari, mutta tämä tässä sinua lopulta käskee eteenpäin”, tokaisi viinamies haaroväliään osoittaen, mutta lisäsi:

⁃ Niin no, en minä ole jaksanut enää parkua hameväen perään. Pari kertaa yritin jopa tosimielellä, mutta itkua ja hammasten kiristystä seurasi aina. Hilman kanssa tuli pari penskaakin tehtyä. Hilma oli hyväsydäminen nainen, good hearted woman, niinkuin Waylon ja Willie laulavat… kai sinä poika tiedät keitä ovat Waylon ja Willie?

⁃ Juu, kyllä minä heidät tiedän.

⁃ Miten vanha sinä olet, poika?

⁃ 27. Ja on minulla nimikin, Erik.

⁃ Jaahas, niin täyttää muuten myös tyttöni viikko ennen joulua. Ne muksut… ovat jossakin… niinkuin Hilmakin.

Miten tyhjältä tuntuikaan maallinen vaelluksemme. Pieni valonvälähdys päättymättömässä pimeydessä. Ja olinko minäkin tosiaan suorittanut tutkimukseni loppuun Roope Jussinpojassa? Mitä minä enää tekisin?

En nähnyt Sonny Boyta enää tuon illan jälkeen. Olisin mielelläni keskustellut sen juomarin kanssa. Sitä paitsi Sonny Boy jätti kertomatta Magdalenan myöhemmistä vaiheista.

Mieltäni vaivasi nimittäin myös eräs vaihtoehtoinen versio, joka kertoi Roope Jussinpojan laskeneen kitaran kuin ristinsä Vilhovuorenkadulle, tarttuneen Magdalenaa kädestä ja kävelleen kanssaan jonnekin Merihakan suuntaan, kohti päivän viimeisiä auringonsäteitä. ”My ramblin’ days are over”, oli Roope Jussinpoika tokaissut vietnamilaisen nuorukaisen jäädessä ihmettelemään talon seinään nojaavaa soitinta.

Entä jos Roope ja Magdalena elelisivät nykyään tavallisena iäkkäänä pariskuntana halpahalli-vaatteissaan Alepassa, Tallinnan risteilyllä, etelän turistikylässä heittämässä kaskua tutun baarimikon kanssa – yksi pina colada lisää tekonaurun kera – lastenlasten kanssa Hoplopissa, takanaan suurenmoinen menneisyys?

Mikä tässä elämässä oli ylevää ja tärkeää? Kököttää pyhän peltilehmänsä lämpimässä kohdussa Itäväylän ruuhkassa joka elämän päivä ehkä neljänkymmenenviiden maankierron ajan, maksella verot ja lainanlyhennykset, odotella viikonloppua, lomaa, kesää, eläkkeelle pääsyä…

Päihtyneen iltani aave oli kahlinnut ajatukseni, enkä kyennyt ajattelemaan arkipäiväisyyksiä. Sonny Boy oli ollut minulle Mestarin todistaja, mutta etsiessäni tätä apostolia asuinkulmiltaan kohtasin vain pahantuulisen vanhan naisen, jonka mielen elämä oli totisesti myrkyttänyt varmaan kauan sitten.

⁃ Mitä sinä poju meikäläisten keskuudessa hiippailet? Oletko sinäkin sitä lukutoukkasakkia, joka tulee tänne katselemaan vähäsen rappioromantiikkaa ja sitten palaa kotiinsa naukkailemaan kallista punaviiniään?

⁃ Rouva hyvä, elämänkoulua minäkin olen käynyt peruskoulun jälkeen, mutta ehkä vielä vähemmän opintoviikkoja kuin eräillä. Ja punaviini ei ole suosikkiaineeni, ei sen enempää halpa kuin kalliskaan viini.

Vanha nainen häkeltyi, ikään kuin ei olisi aikoihin kuullut kohteliasta puhuttelua. Näin tilaisuuteni perustella toimintaani.

”Minulle on kerrottu, että suurenmoinen blues-kitaristi Roope Jussinpoika vaikutti näillä seuduilla aikanaan”, aloitin.

”Äh, pilalle hemmoteltu, kiukutteleva kitaranrämpyttäjä-poika se oli!”, tiuskaisi nainen ja sylkäisi lopunkin kuonan mielestään.

”Mitä erinomaista ihmiset jaksavat edelleen nähdä siinä varattomassa tyhjäntoimittajassa? Kakarankin onnistui tekemään sen yhen onnettoman likka-paran kanssa ja tietenkin katosi tiehensä… et kai sinäkin palvo sitä pöyhkeilijää jonakin kitarajeesuksena?”

Vanha nainen ei totisesti veisannut ylistyslaulua Roope Jussinpojasta – ennemminkin repi alttarivaatteen ja polki sen jalkoihinsa. Minulla oli tunne kuin olisin päätynyt näytelmään väärän vuorosanaliuskan kanssa.

⁃ Poika, sinäkin taidat olla sellainen osapäivä-taiteilija, joka haihattelet kaiken aikasi. Mene nyt kotiin vaimosi ja perheesi luo!

⁃ Mainiota, rouva! Tuo viimeinen lause on Leadbellyä! Mutta en minä ole mikään taiteilija, eikä minulla ole ollut naisystävää aikoihin…

Vanha nainen oli kadonnut kuin aave. Päihtyneiden veljeskunta huojui tupakansavupilvensä keskellä Roskapankin terassilla. Kolmosen ratikka kirskutti kuin vastahakoisesti kohti Karhupuistoa. Pitkäsillan jälkeen olisi pian Kaisaniemi ja Kruununhaka, josta muistui liikaa mieleeni naiseni menneisyydestä.

EPILOGI – I’m free from the chaing gang now

Nukkavierun yksiön ilmassa leijui puoliksi juodun skottiviskin haju. I believe my time ain’t long, julisti vimmainen blues-laulaja ikiaikaiselta äänilevyltä. Raju yskäkohtaus havahdutti sohvalla hikoilleen ihmishahmon koiranunestaan. Tramadol on vähän sellainen troppi, että sitä nukkuu koko ajan toinen silmä auki, tiesi hän, joka oli joskus kyseisen kaltaisilla opioideilla turruttanut fyysistä ja ehkä henkistäkin tuskaansa.

Auton valokeila pyyhkäisi asunnon seinällä, häviten pian aamuöisten katujen hämärään. Nukkuja ei enää rekisteröinyt tuota valoilmiötä. Uni oli hiipinyt sohvan ylle kahmaistakseen kamppailuiden uuvuttaman kehon syliinsä.

Haluatko sinä tosissasi tavata Roope Jussinpojan? Oletko valmis?, kysyi Ääni

Nukkujan huulet olivat voimattomat vastaamaan vienoa hymyä enempää. Nukkuja näki edessään risteyksen.

Minä, Tokai & Tokaji soittokeikalla

stage, skebat ja stobet
Kuvituskuva, ei ehkä liity tarinassa mainittuihin henkilöihin ja tapahtumiin

Se oli loppukesää -98, kun soitimme Sanna-Kaisan ja Vesan hääjuhlissa. Sanna-Kaisa oli Antonin systerin ystävätär. Anton oli meidän bändin toinen kitaristi ja minä soitin toista kitaraa – minulla oli noihin aikoihin punainen Tokai Stratocaster. Marko oli laulaja, Rike koskettimissa ja kakkossolistina, Vilkku rummuissa ja Kerkko bassossa.

Hemmetti, kun mä olin yrittänyt sanoa jätkille treeneissä, että pitäisikö Joutsenlaulu vaan transponoida, A-molli menee liian korkealta Maken äänialalle! Anton letkautti huolettomasti, että meidän Rike vetää sen kuin mikäkin tähtitenori. Rike veti lähinnä kuin tähtidena tuolla keikalla ja tarkoitan lähinnä bissen vetämistä, en biisien.

Olihan Rikellä kyllä ollut kuulemma flunssa parin päivän ajan ja oli nähnyt mallasvalmisteissa täsmälääkkeen vaivaansa. Luulen vaan että tuossa ns. virustorjunnassa tuli haittaohjelmana sävelkorvan tulehdus. Kolmekymppisessäkin Rike unohti versen soinnut totaalisesti. Kosketinsoitintaiteilijamme sentään havahtui että nyt lipsahtelee ihan ihmeharmonioita sormioilta ja pidättäytyi biisin loppuajan pelkän perusriffin tuuttamisella.

Varsinainen päävokalistimme Make ei ollut haukannut niin tuhtia hiivapalaa kuin jotkut bändistämme. Eikä sitä nuottiöljyä tarvitakaan aina laulusanojen unohtamiseen. Black-out voi iskeä vaikka oman kotirapun ovikoodia räplätessä. Niin Markokin ykskaks unohti sanat Levottoman Tuhkimon väliosaan. Rike lopetti syntikkansa pimputtamisen ja riensi mikkiin jeesaamaan kaveria. Rike muisti kyllä laulunsanat, mutta flunssan ja viskin runtelema äänensä kuulosti ehdalta puistokemistin pihinältä pahaisessa karaokebaarissa. Antonin systeri ja morsmaikku virnistivät päätään puistellen yleisön joukossa.

Morsiamen eno – oliko se nyt joku Eerola – hytkyi naurusta, melkein kuulin korvissani flegmaattisesti kuplivan höhötyksensä ”he-he-he-he…”. Eräs häävieras, itseasiassa minun ja Kerkon vanha koulukaveri Ollikainen oli sitkeästi sitä mieltä että Eerola oli legendaarinen näyttelijä Ossi Ahlapuro. Mutta minäpä olin ollut melkein kymmenen vuotta tsupparina Yleisradiolla ja sattunut samaan hissiin Sen Aidon Ahlapuron kanssa. Mikä ettei Eerolakin olisi voinut olla joku ääninäyttelijä, mutta oli kuitenkin joku osastopäällikkö jossakin – tai pälikkö, kuten oli lukenut Antonille lähettämänsä sähköpostin allekirjoituksena. Jotakin kappaletoiveita siinä oli ollut, sellaisiahan ihmisillä aina…

”Osaisitteko te sen Titanic-biisin?” tuli kaaso Camilla kysymään soitettuamme toistamiseen Lenny Kravitzin Always On The Runin paikallisen rokkipoliisipartion määräyksestä.

”Joo, sehän on tää: Titanic, rautavuori, Titanic, rautakuori…”, hörähti Rike, hoilaten 80-luvun Frederik-hittiä.

”Emmä tota tiiä. Mä tarkoitin sitä Barba Streisandin laulamaa biisiä siinä elokuvassa, jossa oli Leonardo DiCaprio…”

”Ai niin. Mutta itse asiassa sen lauloi Celine Dion”, korjasin.

”No joo, en nyt pyytänyt musiikinopetusta soittajapojilta vaan tuon Titanic-elokuvan biisin. Mutta ei ilmeisesti oo eikä tuu”.

”Juuri näin. Ei me olla opeteltu sitä. Siinä on aika paljon sointukäännöshässäkkää, eri biisin osia…”, perustelin.

”Jussi, Cami just sanoi ettei halua musiikkianalyysia. Toki voimme myöhemmin keikan jälkeen antaa… analyysia. Mutta kitaramies ei tule selostamaan mitään häss…äköistä”, sutkautti Vilkku rumpupatterinsa takaa.

Niin, Vilkun likainen mielikuvitus on aina ollut 90 asteen pesun tarpeessa. Markokin uumoili että kohta saattaa kierrokset yltyä ja yritti pelastaa tilannetta.

”Jätkät hei, vetäistäänkö nyt sitten Wonderful Tonight, onhan sekin slovari?”

”Taas?” älähti Kerkko.

”No, Tears In Heaven?”

“Hääjuhlissa? Jos tässä täytyy soittaa Cläbää niin mieluummin vaikka Layla! Riken laulusaundikin lähentelee jo uskottavaa tuskaisuutta”.

”Ai jaa, no kiitos”, havahtui Rike, jonka sarkasmitutkan kalibrointi ei ollut kuka ties herkimmillään.

”Mikäs hemmetin keskustelupaneeli teillä on täällä?” puhisi paikalle päätynyt ja myös päihtynyt bestman.

”Me äänestetään että kuka on paras laulaja, Frederik, Celine Dion, Clapton vai Leonardo DiCaprio. Ooksä mukana?”

”Tota vikaa mä en tunne. Mutta äänestäkää vitun pian ja alkakaa soittamaan. Vai onko tää se hetki kun kaivetaan levymusat esiin?”.

”No, ei todellakaan, ellei sulla ole Leonardo DiCaprion levyjä”

Yritin luotsata keskustelua takaisin asialinjalle ja heitin uuden biisiehdotuksen.

”No, vetäistään nyt sitten joku perusränttätänttä väliin. Roadhouse Blues?”

”E:stä vai A:sta?”, kyseli Anton uljasta Gibson Les Pauliansa virittäessään.

”Vedetään eestä ja takaa”, murjaisi rumpalipoika Vilkku, suoden riettaimman virnistyksensä kaasolle.

TAKAA PÄIN KELAUS

Kuuntelimme paria päivää myöhemmin livenauhoitusta hääkeikaltamme. Häävalssina oli Akselin ja Elinan häävalssi, joka meni poskelleen heti toisessa värssyssä, että ei auttanut muuta kuin keskeyttää ja hipsiä lähtöruutuun. Ehkä Marko oli huomioinut että tätä ikimuistoista hetkeä tuijottivat lukuisien silmäparin lisäksi myös useat kameraobjektiivit ja kuulutti mikrofoniin.

”Arvoisa juhlaväki. Suosittelemme videokuvaajia poistamaan kameroistaan äskeisen ja pyytäisimme hääparia ottamaan kohtauksen uusiksi”.

”Ja teidän rumpalin täytyy vetää samat jazz-fillit samoissa paikoissa!”. Joku musiikista vähäisen tietävä vitsiniekka paistatteli suosiossaan juhlaväen hörähtäessä.

Vilkun kapulat löivät kolmannen kerran lähtölaskennan yy-kaa-koo. Taustalla hohotti Eerola, se Ahlapuro-soundalike-mies. Ei sitä häävalssia kestänyt kuunnella, miltä mahtanut hääparista tuntua? Kerkko oli yrittänyt kaupata hääparille valssiksi Leevi And The Leavingsien biisiä En tahdo sinua enää, huolimatta sanoituksen ja tahtilajin epäsopivuudesta häävalssiksi.

Kerkko se muuten olikin sopimattomuuksien laulelemisen erikoisosaaja! Kolmannen Naisen Tästä asti aikaa kuulosti soitannollisesti oikeastaan hyvältä. Mutta vasta kasettitallenteelta kuulin, ettei Kerkko ollut laulanut mitään Hanhiniemen lyriikoita, vaan ihan omia herkkiä tuotoksiaan: Hipelöimästä itseäsi yllätin, poikavuosien kavereita hiplailit, sitä yhtä hullua etenkin…

Lentävä Kalakukon soittaminen olisi tuntunut ikuisuudelta, ellei Marko olisi omaksunut lauluunsa hulvatonta itäsuomalaisnuottia, sormiensa välistä välivislailut tuikaten. Make ei kuitenkaan toisintanut mitään Petelius-hahmoa, vaan ihan naama peruslukemilla tulkitsi. Hervottomana hihittelevä Anton oli ilmeisesti paikantanut tämän huumorin ja totisuuden leikkauspisteen. En tiedä mitä Ahlapuron näköinen Eerola kävi supattamassa neljän kielen maisterillemme Kerkolle.

”Seuraavaksi soitamme WASP-yhtyeen sävelmän Fuck Like A Beast. Naistenhaku!”, kuulutti Rike maireimmalla äänellään mikrofoniin.

Meillä muilla loksahti suut auki ja Make oli älähtämässä jotakin, jonka leikkasi kuitenkin rumpupatterin takaa rääkyvä Vilkku.

”Eiku me soitetaankin nyt Striptease-nainen ja omistetaan se morsiamelle!”.

”Täh? Emmä muista siitä muuta kuin sen Striptease-nainen tanssi vaan…”

Jotakin Vilkku tuohonkin kommentoi, mutta se hukkui kovaäänisistä tulvivaan Macarenaan. DJ-laitteiston luota poistuva bestman oli halunnut enemmän vipinää tanssilattialle. Tai laadukkaampaa musiikkia, juttua ja läppää.

– Jaa-a, pidetäänkin snadi breikki, kuulutti Rike mikkiin.

– Pitäkää helvetin pitkä breikki, ainakin ensi kesään! huusi joku Los del Rion hektisten rytmien läpi.

Make torui Kerkkoa WASP-läpästään, että oli liki kaupallinen itsemurha möläytellä tuollaista mikrofoniin. Kosketinsoittajavelhomme Rike pyrki selvästi palauttamaan hommaa ruotuun ehdottamalla Rafaelin enkeliä, jonka rumpalisuuruutemme ampui tylysti alas tiuskaisten että ”humppaa!”. Vilkulle nyt kaikki oli humppaa, missä oli mollisointuja, eikä ollut kitarasäröjä.

Kasettinauhuri oli unohtunut tallentamaan hetken Macarenaa ja Boombasticia, kunnes tallenteella seurasi äkkijyrkkä leikkaus kohtaukseen, joka sisälsi epävireistä blueskitaraa ja jotakin yninää laulumikrofoniin. Ei, siinä ei soittanut Anton eikä laulanut Marko. Se oli morsiamen serkkupoika Klasu, jolle boolimaljan henki oli kertonut, että Klasu oli unohdettu kitaristilupaus. Siinä oli kyllä sellainen lupaus, jota ei olisi ollut niin pakko toteuttaa; se sama kaveri joka oli vitsikkäästi huudellut Vilkulle jazz-rummuttelusta häävalssissa.

CODA

Kului vuosia kun kuulin seuraavan kerran hääkeikkaäänitystämme. Kasetti löytyi kirjahyllyn takaa, kun olimme auttamassa Rikeä muutossa. Anton pohti polttaa parhaat palat CD:lle ja harkitsi julkaisua myös mikseri.nettiin ja myspaceen, mutta Marko uhkasi oikeustoimilla, eikä suinkaan teosto-korvauksista huolestuneena. Toistaiseksi ainoa muisto tuosta hääkeikasta ovat siis nämä sanani. En ole varma mihin osoitteeseen   häävalssivideo päätyi Sanna-Kaisan ja Vesan lusikoiden jaossa – yhteiselon onnea kesti häiden jälkeen pari vuotta. ”Turhat häät”, murjaisi Kerkko.

Niin, mikäköhän sai minut nyt tuostakin kirjoittamaan? No, Marko lähetti eilen aamupäivällä whatsapp-viestin, jossa oli kuva bändistämme tuona surullisen kuuluisana iltana sekä teksti kesä 2019 – uhka vai mahdollisuus? Pikkulinnut olivat toki jo liverrelleet jotakin, että Make olisi navigoimassa avioliiton auvoisaan satamaan naisystävänsä Katjan kanssa. Minä olin katsomassa myös sitä edelliseen satamaan ankkurointia kahdeksan vuotta sitten, silloisena matkakumppaninaan Tiina – tai oliko tuo kerta sitten enemmänkin karilleajo? Matkapahoinvointia rakkauden merellä?

Ehkä näistä merellisistä visioista inspiroituneena kytkin vanhan Stratocasterini Voxin vahvistimeen, säädin kaiun täysille ja tapailin Fleetwood Macin Albatrossia. ”Jaa-a, mennäänkös me ensi suvena Maken ja Katjan hääjuhliin”, lepertelin kitaralleni kuin lemmikille tai perheenjäsenelle…

Layla lempiystäväin

–  Claptonilla, Layla puhelimessa.

–  Hyvää nimipäivää, Layla!

– Ai jaa? No kiitos vaan. En totta puhuen muista sellaisia, omaani saati muiden.

– En minäkään muista, mutta kuulin aamulla radiosta, että on Leilan nimipäivä. Jäin oikein odottelemaan, että tulisiko radiosta Se Laulu. Vaikka onhan minulla se LP-levyllä, CD:llä ja aikanaan opettelin soittamaan sen myös kitaralla.

– No vau! Tuo kertonee jotakin sinusta. Mutta miksi soitit juuri minulle?

–  En tunne ketään muutakaan Leilaa.

–  Sinä höpsö…

–  33 vuottahan olemme suunnilleen tunteneet?

–  Sinä sen sanot.

– Haluatko kuulla mitä kirjoitin sinusta toukokuussa 2011?

–  Noh, anna tulla, jos ei ole pitkä. Mieheni saattaa alkaa ihmettelemään, että mitä rakkausrunoa kuuntelen minuuttikaupalla toisen miehen lausumana.

– Heh, olet sinä hauska! Ei tämä taida olla ihan sellainen…

Leila nelkyt-vee

Ihastuin siihen silloin kun se vielä 16-kesäinen.  Olin muutaman vuoden sitä vanhempi, saman kesän lapsia kuin Sgt.Pepper, kuten vielä aikoinaan kehtasin kehuskella. Peruskoulu oli loppunut ja soittelin kotona kitaraa. Seuraava intensiivisempi yhteydenpito meillä oli Leilan täytettyä kaksikymmentä vuotta. Minulla oli silloin jo nykyinen musta Fender Stratocasterini sekä Gibson Les Paul, jonka vuosia myöhemmin myin äkkipikaistuksissani pois, hemmetti soikoon. Se kitara keräsi ihailevia katseita, karmiininpunaisella sisävuorella verhoiltu kitaralaukkukin oli porno, kuten eräs kaveri tokaisi.

Leilan kolmikymppisillä ei muistaakseni paljon nähty. Mahtoiko olla omaa kolmenkympin kriisiäni, että olin mukamas kiinnostunut vain nuoremmista? Silloin halusin repiä ja rikkoa vanhat jumalkuvani, rakentaa kaiken tyhjältä pöydältä. Sitten täytin neljäkymmentä. Toinen lapseni syntyi, omana syntymäpäiväni, numerologisesti hauskana yhteensattumana klo 20:20. Baarien mies en ollut, mutta kitaramies hautaan asti.

Keskusteltiin taannoin taas levyistä ja bändeistä erään musadiggarikaverin kanssa. Kerroin puhaltaneeni pölyt vanhasta suosikistani Derek And The Dominosin Layla And Other Assorted Love Songs-älppäristä.

”Onko siinä muitakin hyviä biisejä kuin se Layla?” töksäytti kaveri. No hemmetti on, ja ellei jopa kovempiakin kuin tuo levyn hittibiisi, tokaisin tuohduksissani. Bell Bottom Blues, Keep On Growing, Tell The Truth, Have You Ever Loved A Woman, Key To The Highway… Noh, meinaa tulla kohta koko levyn sisältö kumminkin. Hendrix-cover Little Wing on heikoin lenkki.

Eric Claptonin aiempia ja myöhempiä tekemisiä vähättelemättä olen sitä mieltä että Cläbä oli aivan omanlaisessa terhakassa vireessä juuri tuon Layla-levyn aikoihin. Positiivinen vaikutuksensa on epäilemättä ollut äänitysessioihin ilmestyneellä Duane Allmanilla, eräs tuon aikakauden superkitaristeja hänkin. Stratot ja Gibsonit huutavat ihanasti kilpaa stereokuvassa.

Ikäänkuin Leilan taannoisia nelikymppisiä juhlistaakseni kaivoin esiin 20-vuotisjuhlapainos-CD-boxin, joka sisältää remiksatun klassikon ohella kaksi CD:llistä jamisessioita ja vaihtoehtoisia ottoja, joita ainakin kaltaiseni vanha Clapton-fani kuuntelee sujuvasti. Muutama kappale 15 minuutin kitarabluesjameja korvakuulokkeissa ovat stimuloivaa soundtrackia työmatkalle. Mielenkiintoista huomata näillä epävirallisilla levyillä kosketinsoittaja Bobby Whitlockin kuuluvampi rooli Hammondin ja pianon äärellä. Toisaalta myös Claptonin kitaroinnista välittyy kenties totuttua monisävyisempi kuva. Bändin soitto on relaa ja hallittua. Jos soittosessio ei ollutkaan mikään raittiusseuran kokous, niin eipä se bluesöljy ja muut sen tapaiset asiat niin haitanneet lopputulosta.

Hyvää 40-vuotissynttäriä siis Leila, lempiystäväin, soi laulu syömmessäin! Tavattiin 2000-luvullakin ja se tuntuu hyvältä.