Elvis ilmestyi stagelle

Aloitan tuoreehkolla takaumalla 2010-luvun Helsingissä. Dialogin osapuolina kaksi esiteiniä poikaa ja satunnaisena kuulijana nelikymppinen setä.

– Ootsä nähnyt se Nicky Minajin videon Anakonda?

– Ai se? Sehän on jo vanha juttu.

– Vanha? Mä sanoisin jotakin Elvistä vanhaksi jutuksi.

Loistavaa, nuorukainen! Korviisi oli siis kantautunut jotakin yhdysvaltalaisesta rock’n’roll-laulajasta nimeltään Elvis Presley? Silloin kun minä olin sinun ikäisesi, Elvis oli kuollut aivan hiljattain. Kekkonen oli viimeistä täyttä kauttaan Suomen presidenttinä. Armi Aavikko oli valittu Miss Suomeksi, Suomen naapurimaa oli Neuvostoliitto… ai että et ole kuullut, mutta Elviksestä sitten? Ei se mitään, let’s talk about Elvis.

Henkilökohtaisesti toivon että se Elvis mitä olet kuullut tai nähnyt, ei ole B-luokan elokuvien Elvis 60-luvulla tai 70-luvun pöhöttynyt, lääketokkuroissaan hihittelevä kehäraakki Las Vegasin pelikasinoilla? Mutta en tunnustaudu niin fundamentalistiksi, joten pitäköön itsekukin minkälaista Elvis-kuvaa tahtoo. Ja vaikka mitä tulenkin kirjoittamaan jatkossa, niin Elvis ei ole minulle niin pyhä asia, ettenkö voisi heittää itsekin pilaa. Kieltämättä siinä on muuten joku nyrjähtänyt karismansa, kun Elvis laulaa Old McDonaldia (eli Piippolan vaaria) kanoille – en ole totta puhuen nähnyt tuollaista kohtausta, mutta voin melkein nähdä sieluni silmin. Olisikohan Elvis näytellyt 31 elokuvassa, jos oikein laskin? Viisi tai kuusi muistan noista nähneeni. ”Elokuvan nimen olisi voinut korvata järjestysnumerolla”, kommentoi kerran eräs leffakriitikko Elviksen tuotenimellä suollettua metritavaraa.

Jos puhuisi sitten niistä hyvistä ajoista, suosikkivuosikerta-Elviksestä? Mikäli minut herätettäisi kolmen aikaan yöllä ja kysyttäisi, niin ilmeisin vastaukseni olisi ajanjakso Sun Records-levytyksistä ensimmäisiin sessioihin RCA-yhtiölle. Yksityislentokoneet, Graceland, farmillinen Cadillac-autoja ynnä muut ylellisyydet odottivat vielä jossakin kulman takana. Oli vain poika Tupelo Mississipistä, jolla oli hinku soitella vähän kitaraa, lauleskella Dean Martinia, vanhoja gospel-sävelmiä, ehkä vähän rhythm’n’bluesia jne. Sotien jälkeinen nuoriso kaipasi uuden oman musiikkinsa ja Elvis ilmestyi sopivasti näyttämölle… Mutta nyt kun jäin tuossa nyt vielä miettimään niitä suosikkivuosikertojani, niin haluaisin mainita ainakin 68-comebackin, vuoden -69 Memphis-sessiot ja That’s The Way It Is-dokumentin…

Ennen Elvistä ei ollut mitään (John Lennon)

Vartuin Vantaanpuistossa vuosina 1975-1988, ekaluokkalaisesta parikymppiseksi, tuuheiden metsien ympäröimänä, Hämeenlinnantien etäisessä pauhussa. ”Vantiksesta” ei muodostunut koskaan mitään massiivista asuinaluetta, vaikka toisin kunnanisät olivat aikanaan kaavailleet. Rakennuslupia ei myönnetty lentomelun takia. Yhdeksän kilometrin päässä sijaitsi Helsinki-Vantaan lentoasema. Niitä flygareita lensi tosiaan niin usein ettei kohta enää huomannut. Jos juttelit pihalla kaverisi kanssa, niin piti vaan odottaa tovi että DC-kasit ja -kympit ja Caravellet olivat jylisseet etäämmälle.

Ensimmäisiä kavereitani Vantaanmäellä oli Kari, minua pari vuotta nuorempi esikoululainen. Kävin ensimmäistä syksyäni Vantaankosken ala-asteella.

”Nyt tää mun tukka on niinku Elviksellä”, totesi Kari suittuaan vedellä kostutetut hiuksensa.

”Jaa?”, vastasin tutkien nuoremman leikkikaverini kampausta.

Hän oli tietoinen jostakin mistä minä en ollut. Nimessä Elvis oli jotakin tuttua. Paljon kiinnostavampia juttuja olivat televisiosarjat Avaruusasema Alfa, Kuuden miljoonan dollarin mies ja Jules Verne-seikkailut. No, kyllä minä muistan tykänneeni parista biisistä alakouluikäisenä: Erkki Liikasen muikeat rallit Evakkoreki ja Jokkantii. Niillä lauluilla television viihdeohjelmista tuttu rempseä lauluveikko oli kopannut voiton Syksyn Sävel-laulukilpailusta vuonna 1975 ja 1976. No, sitten syksyllä 1977 kuoli Elvis. En voi sanoa muistavani siitä paljoa. Ehkä äitini oli näyttänyt jotakin aikakausilehden juttua.

Pienten poikien leikit taakseen jättävä 10-vuotias on otollista maaperää jollekin uudelle ja makealle, mitä vaan tarjolla on. Se uusi ja makee juttu olisi voinut yhtä hyvin olla Hurriganes, Sex Pistols tai Jimi Hendrix, sillä ne olivat niitä nimiä joista isommat pojat juttelivat kotipihalla ja koulun välitunneilla. Yksi niistä kotipihan isommista pojista oli nimeltään myös Mika ja tuli vuosia myöhemmin soittamaan Smack-nimisessä rokkibändissä. Mantereet asuivat kerrosta ylempänä; se oli se rokin mekka Vantaanmäeltä, josta tulvi rock-musiikki rappukäytävään joinakin iltapäivinä.

Oma käteni osui vanhempien levyhyllyssä täsmäpommiin nimeltään Elvis’ Golden Records Vol.1. Levynkannessa komeili 68-comeback-shown Elvis, sylissään Scotty Mooren uljas puoliakustinen kitara Gibson Super 400. Rock! Ja kun älppärin A-puolen aloitusraitana oli Hound Dog, joka kuulosti todella räyhäävältä kymmenenkesäisen korvissa, niin eipä siihen enempää vakuuttelua enää tarvinnut. Elvis-löytöni kohdalla toteutui porttiteoria; rokkia piti saada koko ajan lisää! King Creole, Jailhouse Rock ja Tutti Frutti olivat maailman makeimpia biisejä noina päivinä.

Kotilähiön pihalta löytyi muutama hengenheimolainen: Tommi, Antti ja Kimmo, oikeastaan pitkälti sama kokoonpano, joka oli vielä hetki sitten tuonut kuudestilaukeavien nallipyssyjen lakia Piispankylän reheviin metsiin. Niinpä ase vaihtui kitaraan ja yhtäkkiä olimme Vantaanmäen Elvis-minifanclubi. Toimintaamme sisältyi tietenkin suosikkilaulajamme musiikin huudattaminen c-kasettiradionauhurilta, joka oli pähein medialaite noina päivinä. Se oli nimittäin verraton formaatti myös itse tehdyn musiikin tallentamiseen. Pian teki mieli yrittää samaa kotona katseen osuttua seinällä roikkuvaan postimyyntikitaraan.

Kotiväen poissa ollessa veimme kasettinauhurin, kitaran ja kaikenlaisen soittimeksi hyödynnettävän kylpyhuoneeseen. Hyvästä huonekaiusta huolimatta lopputulos ei kuulostanut kuitenkaan edes demoversiolta Heartbreak Hotelista. Tompalla – myöhemmin tulevalla rokkibändi-vokalistilla – piisasi kyllä äänivaroja jo alakoululaisena. Me muut hihittelimme ihastuneina, kun Tomppa huusi naama punaisena biisiä jonka sanat menivät koko ajan jotakin ”get on”. Sehän ei ollut tietenkään Elvistä, mutta kuulosti myös erittäin asialliselta jutulta!

Myöhemminhän minä ja Tommi opettelimme soittamaan oikeasti kitaraa. Minulla on vieläkin tallella repaleinen Ulf G. Åshlundin Näe, kuule ja soita-oppikirja. Siinä oli yksi harjoituskappale nimeltään Blues In My Mind, jonka sointupohja oli ihan blues-kaavaa: A, A7, D ja E7. Herkistin kuuloani sointupohjaa tapaillessani ja sitten keksin soittaa sen nopeassa rytmissä: Tämähän oli That’s Allright Mama! Tavallaan olin siis keksinyt saman kuin 19-vuotias Elvis.

Vantaanpuiston ostarilla oli Hämäläisen kioski. Sieltä olimme aikanaan ostelleet Kuuden miljoonan dollarin mies– ja Avaruusasema Alfa-purukumia, joissa oli mukana muutama keräilykortti. Epäilemättä tuo sama purkka kaupattiin myöhemmin uudelleen uusissa papereissa ja tällä kertaa Elvis-keräilykorttien kera. Voit kuvitella kuka osti.

Seuraava hankinta oli Suave-hiusrasva, jonka siveleminen päähän oli aika rehvakas tempaus alakouluikäisiltä pojilta. En ole unohtanut sitä hajua. Tommi näytti tosiaan pienoisversiolta Teddy & Tigersien Aikka ”Teddy Guitar” Hakalasta! Hiusrasvan annostelun määrä oli oma taitolajinsa ja varmasti meni itselläni överiksi monta kertaa; liian rasvainen hiuskuontalo näytti lähinnä öljytynnyrissä uitetulta, eikä siitä pystynyt rakentelemaan yhtä näyttävää ”ankanpyrstökampausta”. Aikuiset virnuilivat hyväntahtoisesti miniatyyri-rokkari-lookeillemme, sillä ei rasvaletti ollut enää silloin mikään shokeeraava näky. Kirkkaaksi värjätty tukka oli kyllä varsin rajua, voitko kuvitella? Ehkä pari punkkaria lähikulmilta saattoi rohkaistua moiseen tekoon 70-luvun lopun Länsi-Vantaalla. Entäs voitko kuvitella myös että Eppu Normaali luokiteltiin noihin aikoihin punkrock-yhtyeeksi: julistihan bändi ensisinglensä B-puolella että Elviksen kuolema ei mua liikuta. Silkkaa rettelöintiähän tuollaisten levyjen julkaiseminen oli kun A-puolella oli vielä biisi Poliisi pamputtaa.

16.8.2017. Neljäkymmentä vuotta Elviksen kuolemasta. Onko esimerkiksi Jim Morrisonin kuolema liikuttanut niin laajasti kansakuntia sukupolvesta toiseen? Tuleeko David Bowien ja Princen muistopäiviä muistamaan muut kuin hartaimmat faninsa? (Ja älkää ymmärtäkö että vähättelisin edellämainittuja musiikkineroja. Tämä on vain rock’n’rollia, mutta pohdin sitä).

Mikä teki Elviksestä niin ison? Minusta on hauska spekuloida, että entä jos Eversti Parker olisikin tavannut Jerry Lee Lewiksen? Jerry Lee olisi ollut ehkä liian tuittupäinen kaveri ohjailtavaksi, kuten myös ehkä Sun Records-tallikaveri Billy Lee Riley; hänellä olisi piisannut lahjakkuutta, ääntä ja ulkonäköä. Elvis sattui paikalle. Älä ymmärrä tuotakaan vähättelevän sävyiseksi. Entä jos Elvis olisikin jäänyt autokuskiksi elektroniikkafirmalle, jammaillut silloin tällöin lähikuppiloissa ja kaivettu myöhemmällä iällä esiin kulttiartistina, joka olisi tehnyt arvostettuja levyjä Rick Rubinin tuottamana? Olisiko Elvis pysynyt piilossa niin kauan? Onko meiltä tällä hetkellä piilossa tai huomaamatta joku uusi Elvis?

2017 on ollut hyvä vuosi juhlistaa erinäisiä asioita, kuten alkukesästä Beatleseiden Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band-levyn 50-vuotisjuhlaa. Ja hei, minäkin juhlin samana kesänä viisikymppisiäni! Olin aikaa sitten ajatellut että juhlani tulisi olemaan musisointipitoinen ilta kotoisassa kapakassa ystävien seurassa ja niinhän se toteutui, with a little help from my friends. Illan aloitti minun ja Tommin duo Vantiksen Pojat, ohjelmistona Elviksen Sun Records-kausi ja pari Eddie Cochranin rokkia; eipä olisi voinut olla osuvampi startti sille musiikki-illalle!

Jim Jarmusch ohjasi vuonna 1989 elokuvan Mystery Train, jonka tapahtumapaikkana on Elviksen kotikaupunki Memphis. Eräässä episodissa italiainen naisturisti yöpyy yötään Screamin’ Jay Hawkinsin isännöimässä hotellissa. Nainen havahtuu unestaan kun Elviksen haamu putkahtaa keskelle huonetta itsekin hieman hämmentyneen oloisena.

Calling Elvis, I’m here alone (Dire Straits)

Onkohan siellä vielä joku lukemassa? Ne Nicky Minajista keskustelleet teinipojat ovat varmasti poistuneet ajat sitten Elvis-höpinöitäni kuulemasta. En saanut naputeltua kovinkaan paljoa faktapohjaisesti Elviksestä, enkä nyt kovasti yrittänytkään – sitä varten ovat tietokirjat ja wikipediat. Ehkä tämä teksti on vähän niin kuin tuo Mystery Train-elokuva; Elvis lymyilemässä koko ajan jossakin taustalla, sivulla, välillä tarinan keskiössä.

Kiitos Elvis! Kaikenlaista omituistakin olen lukenut sinusta, mutta olen jättänyt ne jutut omaan arvoonsa. Minulla on vain musiikkisi ja se on merkinnyt minulle paljon.

Kirjoitin Elvis Presleystä ensi kertaa vuonna 1967. Tein niin koska rakastin hänen musiikkiaan ja minusta sitä pilkattiin ja hyljeksittiin epäoikeudenmukaisesti. En kirjoittanut elokuvista, imagosta tai suosiosta. Kirjoitin ihmisestä jota pidin suurena blueslaulajana.

Peter Guralnick: Viimeinen juna Memphisiin (1994)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kersantti Pippurin Yksinäisten Sydänten Kerhon Bändi 50-v!

IT WAS FIFTY YEARS AGO
1.kesäkuuta 1967. Se oli viisikymmentä vuotta sitten, kun neljä nuorta miestä kajauttivat uudet laulunsa ja soittonsa ilmoille. Kansakunnat seurasivat haltioituneina neljän nuoren miehen tekemisiä, sillä sellaista ei oltu aikaisemmin kuultu ja nähty tallennetun äänen historiassa.

Aikaa myötenhän Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band, tämä elämää suurempi rock-albumi sai osakseen jäljittelijöitä, tribuutteja, parodioita ja kaikenlaista selittävää kirjallisuutta väitöskirjan ja Raamatun paksuuden väliltä. Sisällöltään Sgt. Pepper ei ole välttämättä edes parhaimpien Beatles-laulujen sikermä, kuten jopa George Harrison tokaisi myöhemmin vähättelevään sävyyn. Ringokin totesi oppineensa pelaamaan biljardia Pepperin äänityssessioissa. Eniten innoissaan oli Paul. John oli sekaisin Yokosta ja ehkä vähän muustakin ajan hengen mukaisesti, mutta vetäisi siinä ohessa hihastaan muutaman ässän.

Sellaista se musiikin huuma oli viime vuosituhannella. Itsellänihän humisee A Day In The Lifen lopetussointu tinnituksen kaltaisena varmaan vielä vanhainkodissakin, mutta entäs tämä nykynuoriso, jolle tubettajat ja räppääjät lienevät kovempi juttu kuin sähkökitaran rämpyttäjät? Puhun nyt toki vain eräästä lastenhuoneesta, josta raikasi tunnistettavia tulkintoja Yellow Submarine-elokuvan lauluista vielä jokunen vuosi sitten ennen kouluikää. Perheenisä myhäili ylpeänä kun lapset tunnistivat kuvista Johnin, Paulin, Georgen ja Ringon.

 WHEN I WAS A BOY
Omakohtainen takauma 80-luvun puoliväliin, silloin kun minä olin nuori. Isäni korjasi työkseen radioita, televisioita ja kasettinauhureita. Koska olin jo kymmenkesäisenä addiktioitunut tallennetun äänen heavy useri, niin isäni näki minussa juuri sopivan viihde-elektroniikan laitetestaajan. Vinkein 13-kesäisen koulupojan käsiin päätynyt laite oli nauhakaiku! Niistä sessioista ehkä joskus toiste… Enkä nyt niin hirveästi tuossa iässä tajunnut mistään nauha- tai jousikaiuista.

Erään asiakkaan kasettinauhuriin oli jäänyt erittäin kiinnostava kasetti. A-puolella oli Beatleseiden Hard Days Night kokonaan ja B-puolella Sgt.Pepper’s Lonely Hearts Club Band osittain! Tämäkin vähäinen annos aiheutti vuosikausien riippuvuuden ja niinpä ostelin pikkuhiljaa 80-luvulla kaikki Beatles-älppärit vinyyleinä ja seuraavalla vuosikymmenellä sama kierros uusiksi CD-formaatissa.

Tuo kasettinauhurista löytynyt Beatles-kasettini ei ollut toki ensikontaktini liverpoolilaiskvartettiin. Kenties voisin toisella ajalla muistella myös kesää 1980, kun radiossa pyöri Jake Nymanin käsikirjoittama Beatles-kuunnelma; John Lennonina Soundi-lehden kriitikko Jussi Niemi, McCartneyna tuolloin vielä tuntematon Pirkka-Pekka Petelius, Ringona Rockradion Holle Holopainen ja Kari Peitsamo eittämättä elämänsä roolissa George Harrisonina…

SO LET ME INTRODUCE TO YOU, THE ONE AND ONLY BILLY SHEARS…

Alkukeväällä 2017 tihkui huhuja että edesmenneen Beatles-tuottaja George Martinin poika Giles – Abbey Road-levyn ikäinen mies muuten – olisi miksaamassa uudelleen Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band-levyä. Ainakin jotkut meistä Beatles-faneista lienemme hätkähtäneet kuin kirkkokansa nähdessään Raamatun uuden käännöksen.

Koin itseni velvolliseksi ottamaan vähintään Spotify-maistiaiset ja niinpä tein, kahdesti tähän mennessä. Miltäs se Sgt Pepperin 50-vuotisjuhlajulkaisu kuulostaa? Vähän sama kuin ottaisit ensihörpyn juuri avatusta putelista tai tarkastelisit Mona Lisaa ilman häiritseviä valoheijastuksia ja varjoja? Toki voidaan pohtia että eikö kitaravahvistimen hurina ole osa juttua, siinä missä tammitynnyrin esanssi oleellinen osa juomanautintoa? Eipä Beatles-levyjen äänenlaadussa ole ollut mielestäni moitittavaa alunperinkään, vieläpä noin aikalaisikseen. Äänenlaatu on useimmiten varsin täyteläinen ja kohinaton. En ole hifisti, mutta kuitenkin…

Kesällä 2017 uudelleenjulkaistussa Pepperissä McCartneyn basso jymisee enemmän alataajuuksia. Stereokuvaa on levitetty huonekaiulla. Lucy In The Sky With Diamondsissa on aika rajua kompressointia, mutta lieneekö ollut jo 60-luvulla? Ensimmäistä kertaa huomasin McCartneyn mylvivän jotakin Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Bandin Reprise-version lopputahdeilla. Se aiemmin mainitsemani A Day In The Lifen lopetussointu – itseasiassa sehän on E-sävel eri oktaaveissa – kuulostaa kuin hartiavoimin pamautetulta. Hienoisen modernisoinnin huomannee parhaiten kuulokekuuntelussa, muutoin Kersantti Pippuri kuulostaa edelleen tutulta. Olihan tämä nyt erittäin aiheellinen maljan kohotus maailman tärkeimmäksikin tituleeratulle rock-äänilevylle! Mahtavatkohan uudet sukupolvet löytää? Minkälaiset tulevat olemaan levyn 100-vuotispirskeet aikanaan? No mutta nyt biletään kuin olisi vuosi 1967!