Roope Jussinpojan kirja

Hämärä oli maan yllä eikä tiellä montaa kulkijaa näkynyt. Oliko kevät, syksy tai mikä tahansa vuodenaika, sillä ei suuresti väliä; ne olivat tuntuneet samanlaisilta pitkään. Turhautuneena käveli hahmo pitkin Helsinginkatua kitaralaukkua kantaen.

Voi heitä uskossaan vähäisiä! En näe silmissään enää sitä samaa paloa, jonka näin aikanaan. Missä oli intohimo? Olivatko he kääntäneet kasvonsa pois kutsumuksestamme, jota luulin meidän toteuttavan niin kauan kuin kulkisimme maan päällä? Olenko minä kirottu jatkamaan tietäni yksin? Pitäisikö minun julistaa kuuluvammin? En minä itsekään ole se, joka tulee suurella pauhulla, sanoen itseään opettajaksi tai johtajaksi. Olen vain yksinkertainen kitaramies, Roope Jussinpoika, 27 maankiertoa takanani. Joko maan lämmin povi kutsuisi ikäistäni?

Taakseen jäivät Kallion urheilutalo, Brahen kenttä, Roskapankki,  Alko, Tenkka ja panttilainaamo, kunnes lopulta askeleensa eivät enää jaksaneet kantaa pidemmälle. Mitä järkeä täällä on oikeastaan kävellä? Mitä mieltä on missään? Vasemmalla siinsi Vaasanaukio, ehkä tavanomaista seesteisempänä, ellei liian tarkkaan huomioinut muutamaa yöllistä hoipertelijaa. Hesarille laskeutuva Pengerkatu huokui silkkaa pimeyttä. Kitaramies oli kulkenut näillä kaduilla jo lapsena, mutta toisenlaisessa valossa.

ME AND THE DEVIL BLUES

”Hyvää iltaa, Roope Jussinpoika”, sanoi ääni hämäryydestä. Kitaramies säpsähti ja kysyi:

”Mistä me tunnemme?”

Muukalaisen hoikka hahmo tummissa vaateissa. Kasvoillaan elämää kulumaa, mutta ei merkkiäkään väsymyksestä. Viekas katse. Suora ryhti. Tämä varjoista ilmestynyt mies ei lukeutunut heihin, jotka illasta toiseen istuivat katkeroituneina päihtymässä juottoloissa, elämäntehtävänään vihata potkuja antanutta esimiestään tai ex-puolisoaan. Oikeastaan häntä oli vaikea kategorioida mihinkään joukkoon. Tavallaan hän ei erottunut muista, mutta silti hänet kerrankin kohdannut ei pystyisi tätä enää unohtamaan.

⁃ Roope Jussinpoika, olen nähnyt kasvoillasi lapsenmielisen innon ja harmistuneen vanhuksen uurteet.

⁃ No joo, onhan se joskus turhauttavaa, jos muut eivät jaksa kävellä samassa taimissa kuin mä…

⁃ Roope Jussinpoika, sinulla on Kutsumus! Älä vähättele sitä! Se annettiin sinulle kauan sitten, muistatko?

⁃ Heh, jos olet kummisetäni, niin kovastipa olet muuttanut tyyliäsi…

⁃ Ystäviksi sanomasi henkilöt ovat sieluiltaan kepeitä. He eivät pysty tulemaan sinne minne sinä olet menossa.

⁃ Tylyä puhetta kauan tuntemistani ihmisistä. Mitäs sinä sitä paitsi tiedät heistä, saati minusta?

⁃ Heistä en vaivaudu sanaa lausumaan. Mutta sinun vahva sitoutumisesi on tehnyt minuun suuren vaikutuksen kauan sitten.

Muukalainen nyökkäsi kitarakotelon suuntaan. Jotakin puistattavan tungettelevaa, mutta sittenkin vangitsevaa karismaa samassa tummanpuhuvassa ilmestyksessä.

⁃ Roope Jussinpoika, minkälaisia tarinoita sinä haluat jättää jälkeesi? Että olipa kerran eräs hauskan näköinen poju junaradan varrelta, joka kanniskeli kitaraansa ja nähtiin tyttöystävänsä kanssa näissä kuppiloissa?

⁃ En minä ota selvää siitä Iidasta…

⁃ Love in vain, poikaseni. Iida, kuten muutkin ihmiset ympärilläsi, on vain hyttynen, joka rakastaa pörräillä valossasi, mutta imee samalla veresi kuiviin.

⁃ Kuka sinä olet tuomitsemaan lähimmäisiäni? Et ole edelleenkään vastannut minulle, että mistä me sitten tunnemme? Minulla on parempaakin tekemistä tähän aikaan yöstä kuin seisoskella täällä kuuntelemassa juttujasi. Toivottavasti löydät jostakin kaltaistasi seuraa. Hyvästi!

Ilma oli viilentynyt. Sekavissa ajatuksissaan Roope Jussinpoika odotti raitiovaunua viemään hänet näiltä pimeiltä kulmilta värikkäissä neovaloissa kylpevään keskikaupunkiin, hampurilaiskioskien hajun luokse ja huolettomien pitkää ravintolailtaansa viettäneiden ihmisten keskuuteen.

Kohtaaminen raitiovaunupysäkillä muutaman iranilaisen nuorukaisen kanssa maadoitti ajatuksia. Vierasmaalaiset kysyivät reittiä Pääskylänkadulle ja Jussinpoika oli mielissään pystyessään neuvomaan tien; sehän oli aivan kivenheiton päässä. Vähiten englantia osaava osoitti kohteliasta kiinnostusta mieheen, joka kanniskelee kitaralaukkua yöaikaan. ”Musician? Gig tonight?”.

Iranilaisten seurue jatkoi matkaansa ja Jussinpoika seisoi jälleen yksin pysäkillä… missä pirussa se ratikkakin voi viipyillä? Jonkin ajan kuluttua näkyi seiskan etuvalot, mutta sadatellen Roope Jussinpoika lähtikin pysäkiltä ylittämään Hämeentietä, takaisin Vaasanaukion suuntaan.

”Rauhaton sielu. Alituinen muukalaisuuden tunne joka paikassa, niinhän sinä olet sanonut?”

Kyllä, taas Jussinpoika kohtasi varjonsa, oudon muukalaisen, josta luuli jo päässeensä eroon.

⁃ Jos teidän pyhyytenne on saarnamies, niin Helsinginkadun ja Vaasankadun kapakoissa olisi paljon tekemätöntä työtä…

⁃ Pyhyyteni? Saarnamies? Jos olisinkin pappismies, niin tokkopa näkisin vaivaa paimentaa heitä tahdottomia lampaita. Ovat virtsanneet aivosolunsa ajat sitten kaupungin viemäriin. Menkööt aamulla kirkkoon rukoilemaan, jos sillä tavalla uskovat pesevänsä syntinsä pois.

⁃ Hmm joo, Jeesus on jees, mutta…

⁃ Sinuun minä olen mielistynyt, terävä nuori mies. Meistä kahdesta voisi tulla vahvoja yhdessä.

⁃ Äh, oletko sinäkin siis taas joku pystysolisti?

⁃ En sanonut sellaista. Esiintymisestradit ovat sinun, ei minun. Sanotaanko näin, että minä olen ikäänkuin kipinävahtina ja sinä soitat kitaraa niinkuin olet aina soittanut.

⁃ Et sinä tätä hyvää hyvyyttäsi tarjoa. Mitä tämä maksaa?

⁃ Sielusi, mielesi, aikasi, elämäsi…

⁃ Taidan ymmärtää. Mutta en kavahda mitään muuta niin paljon kuin ehdottomuutta ja sitoutumista.

⁃ Itse sinä tokaisit ystävällesi: tämä on ainoa leikki jota leikit!

⁃ Niin joo…

⁃ Music, your only friend till the end, sanoi muinoin jo James Douglas Morrison.

⁃ Oletko sinä kiusaajani vai pelastajani?

⁃ Sinä sen sanot. Olemme saapuneet risteykseen. Arvannet mitä seuraa minun kanssani? Mutta jos valitset tuon toisen suunnan, se on tie jonne en voi seurata sinua.

Roope Jussinpoika katseli mietteliäänä tienviittoja. Jompikumpi suunta olisi stairway to heaven ja toinen highway to hell?

Erikin ilmestyskirja

Uskon totisesti, että näin Roope Jussinpojan viime yönä Kurvissa! Totta puhuen harva aikalaiseni on nähnyt hänestä muuta kuin pari valokuvaa ja niidenkin todenperäisyydestä on kiistelty kuin Torinon käärinliinoista.

Ystäväni sanoi minun hoiperrelleen ympäripäissäni ravintolasta. Ihmetteli etteivät huligaanijengit olleet ryöstäneet minua matkallani ja vitsaili että vierelläni kulkee humalaisten suojelusenkeli.

En suostunut kuittaamaan näkyäni pelkkänä kännihallusinaationa. Ehkä Roope Jussinpoika ilmestyi nimenomaan kaltaiselleni, jolle oli avoimena enää yksi ainoa ovi.

Roope Jussinpojasta tuli pakkomielteeni, vaikka hänestä tihkui hyvin kitsaasti faktaa, mutta sitäkin enemmän irrallisia anekdootteja. ”Niistähän saisit koottua kuin konsanaan Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen evankeliumit”, vitsaili ystäväni.

Eläkkeelle jäänyt äänilevykaupan pitäjä Kurvista oli nähnyt ja kuullut yhtä ja toista vuosien ajan, mutta Roope Jussinpojan viimeisestä havainnosta hänelläkin oli vain kuulopuhe, että musta limusiini olisi vienyt Roope Jussinpojan kolme vuosikymmentä sitten.

Sonny Boy, viinaksien viettelemä kulkuri tokaisi näillä kulmilla itseään myynneen Magdalenan tunteneen Roope Jussinpojan läheisesti. Sonny Boy kertoi Roope Jussinpojan maallisen taipaleen päättyneen parittajan tarjoamaan myrkkymaljaan. ”Mihailov ei oikein tykännyt, kun lypsylehmänsä kiehnäsi liikaa Roope Jussinpojan kainalossa”.

Tylsä loppu. Sonny Boy ehkä luki ajatukseni. ”Iso pomo, pappi, tiedemies tai duunari, mutta tämä tässä sinua lopulta käskee eteenpäin”, tokaisi viinamies haaroväliään osoittaen, mutta lisäsi:

⁃ Niin no, en minä ole jaksanut enää parkua hameväen perään. Pari kertaa yritin jopa tosimielellä, mutta itkua ja hammasten kiristystä seurasi aina. Hilman kanssa tuli pari penskaakin tehtyä. Hilma oli hyväsydäminen nainen, good hearted woman, niinkuin Waylon ja Willie laulavat… kai sinä poika tiedät keitä ovat Waylon ja Willie?

⁃ Juu, kyllä minä heidät tiedän.

⁃ Miten vanha sinä olet, poika?

⁃ 27. Ja on minulla nimikin, Erik.

⁃ Jaahas, niin täyttää muuten myös tyttöni viikko ennen joulua. Ne muksut… ovat jossakin… niinkuin Hilmakin.

Miten tyhjältä tuntuikaan maallinen vaelluksemme. Pieni valonvälähdys päättymättömässä pimeydessä. Ja olinko minäkin tosiaan suorittanut tutkimukseni loppuun Roope Jussinpojassa? Mitä minä enää tekisin?

En nähnyt Sonny Boyta enää tuon illan jälkeen. Olisin mielelläni keskustellut sen juomarin kanssa. Sitä paitsi Sonny Boy jätti kertomatta Magdalenan myöhemmistä vaiheista.

Mieltäni vaivasi nimittäin myös eräs vaihtoehtoinen versio, joka kertoi Roope Jussinpojan laskeneen kitaran kuin ristinsä Vilhovuorenkadulle, tarttuneen Magdalenaa kädestä ja kävelleen kanssaan jonnekin Merihakan suuntaan, kohti päivän viimeisiä auringonsäteitä. ”My ramblin’ days are over”, oli Roope Jussinpoika tokaissut vietnamilaisen nuorukaisen jäädessä ihmettelemään talon seinään nojaavaa soitinta.

Entä jos Roope ja Magdalena elelisivät nykyään tavallisena iäkkäänä pariskuntana halpahalli-vaatteissaan Alepassa, Tallinnan risteilyllä, etelän turistikylässä heittämässä kaskua tutun baarimikon kanssa – yksi pina colada lisää tekonaurun kera – lastenlasten kanssa Hoplopissa, takanaan suurenmoinen menneisyys?

Mikä tässä elämässä oli ylevää ja tärkeää? Kököttää pyhän peltilehmänsä lämpimässä kohdussa Itäväylän ruuhkassa joka elämän päivä ehkä neljänkymmenenviiden maankierron ajan, maksella verot ja lainanlyhennykset, odotella viikonloppua, lomaa, kesää, eläkkeelle pääsyä…

Päihtyneen iltani aave oli kahlinnut ajatukseni, enkä kyennyt ajattelemaan arkipäiväisyyksiä. Sonny Boy oli ollut minulle Mestarin todistaja, mutta etsiessäni tätä apostolia asuinkulmiltaan kohtasin vain pahantuulisen vanhan naisen, jonka mielen elämä oli totisesti myrkyttänyt varmaan kauan sitten.

⁃ Mitä sinä poju meikäläisten keskuudessa hiippailet? Oletko sinäkin sitä lukutoukkasakkia, joka tulee tänne katselemaan vähäsen rappioromantiikkaa ja sitten palaa kotiinsa naukkailemaan kallista punaviiniään?

⁃ Rouva hyvä, elämänkoulua minäkin olen käynyt peruskoulun jälkeen, mutta ehkä vielä vähemmän opintoviikkoja kuin eräillä. Ja punaviini ei ole suosikkiaineeni, ei sen enempää halpa kuin kalliskaan viini.

Vanha nainen häkeltyi, ikään kuin ei olisi aikoihin kuullut kohteliasta puhuttelua. Näin tilaisuuteni perustella toimintaani.

”Minulle on kerrottu, että suurenmoinen blues-kitaristi Roope Jussinpoika vaikutti näillä seuduilla aikanaan”, aloitin.

”Äh, pilalle hemmoteltu, kiukutteleva kitaranrämpyttäjä-poika se oli!”, tiuskaisi nainen ja sylkäisi lopunkin kuonan mielestään.

”Mitä erinomaista ihmiset jaksavat edelleen nähdä siinä varattomassa tyhjäntoimittajassa? Kakarankin onnistui tekemään sen yhen onnettoman likka-paran kanssa ja tietenkin katosi tiehensä… et kai sinäkin palvo sitä pöyhkeilijää jonakin kitarajeesuksena?”

Vanha nainen ei totisesti veisannut ylistyslaulua Roope Jussinpojasta – ennemminkin repi alttarivaatteen ja polki sen jalkoihinsa. Minulla oli tunne kuin olisin päätynyt näytelmään väärän vuorosanaliuskan kanssa.

⁃ Poika, sinäkin taidat olla sellainen osapäivä-taiteilija, joka haihattelet kaiken aikasi. Mene nyt kotiin vaimosi ja perheesi luo!

⁃ Mainiota, rouva! Tuo viimeinen lause on Leadbellyä! Mutta en minä ole mikään taiteilija, eikä minulla ole ollut naisystävää aikoihin…

Vanha nainen oli kadonnut kuin aave. Päihtyneiden veljeskunta huojui tupakansavupilvensä keskellä Roskapankin terassilla. Kolmosen ratikka kirskutti kuin vastahakoisesti kohti Karhupuistoa. Pitkäsillan jälkeen olisi pian Kaisaniemi ja Kruununhaka, josta muistui liikaa mieleeni naiseni menneisyydestä.

EPILOGI – I’m free from the chaing gang now

Nukkavierun yksiön ilmassa leijui puoliksi juodun skottiviskin haju. I believe my time ain’t long, julisti vimmainen blues-laulaja ikiaikaiselta äänilevyltä. Raju yskäkohtaus havahdutti sohvalla hikoilleen ihmishahmon koiranunestaan. Tramadol on vähän sellainen troppi, että sitä nukkuu koko ajan toinen silmä auki, tiesi hän, joka oli joskus kyseisen kaltaisilla opioideilla turruttanut fyysistä ja ehkä henkistäkin tuskaansa.

Auton valokeila pyyhkäisi asunnon seinällä, häviten pian aamuöisten katujen hämärään. Nukkuja ei enää rekisteröinyt tuota valoilmiötä. Uni oli hiipinyt sohvan ylle kahmaistakseen kamppailuiden uuvuttaman kehon syliinsä.

Haluatko sinä tosissasi tavata Roope Jussinpojan? Oletko valmis?, kysyi Ääni

Nukkujan huulet olivat voimattomat vastaamaan vienoa hymyä enempää. Nukkuja näki edessään risteyksen.