SOUND ON SOUND
Aloitin joskus 13-kesäisenä yhden miehen bändi-äänittelyni kahdella kasettidekillä ja muutamalla keskusradiomikrofonilla. Eräs mikrofoneista oli Helsingin Tuomiokirkon poistokalustoa. Kaveri vitsaili, että siinä on varmaan kirosana-filtteri. Tuossa ehkä syy mikrofonin mykistymiselle myöhemmin, eikä suinkaan huolimattomassa kohtelussa?
Lyhyesti se silloinen äänitysprosessini: äänitin ensin rytmikitaran kasetille, kopsasin sen toiselle kasetille, äänittäen samalla mukaan esimerkiksi basson ja niin edelleen. Äänenlaatu toki heikkeni joka päällesoitolla ja kitaroiden virettäkin joutui hienosäätämään matkan varrella.
Ensimmäisestä palkastani keväällä -88 ostin Tascam Portastudion ja kylläpä niin hihkuin innosta pikkustudio käsissäni! Pystyi panoroimaan instrumentti- ja lauluraitoja stereokuvassa! Mahdollista oli myös kaikujen ja efektien jälkikäteen lisääminen efektisilmukan ansiosta (niitä pikkuefektipedaaleitahan piti sitten ryhtyä ostelemaan tohinalla). Beatlesin Valkoinen Tupla oli niihin aikoihin voimasoitossani ja ajattelin että minä rupean tekemään tuota! Oli silloisella tyttöystävälläni jaksamista.
Tascam palveli vuosituhannen kynnykselle, tyttöystävä ei kestänyt sinne asti. Tosin käyttökaarensa loppupäässä se Tascam oli enemmänkin kolmeraitanauhuri. Olin kuluttanut nauhurin sananmukaisesti loppuun.
Kului kuusi vuottta tai jotain, että ei mennyt mitään purkkiin, kunnes joulukuussa 2005 pohdin veronpalautusraha kädessäni, että olisiko järkeä hommata vielä moniraituri? En tiedä oliko järkeä, mutta hommasin silti Fostexin digitaalisen kasiraiturin. Nytpä tulee isoa orkestraatiota ja korkealuokkaista ääntä, intoilin.
Juupa juu, ehkä jostakin on ihan tullut jotakin, mutta ei ole kaikesta tullut mitään kolmannellakaan yrittämällä. Näitä kotistudiopipertelyssä saamiani oivalluksia olen jakanut muusikoiden.netin facebook-ryhmässä silloin tällöin. Rohkaisevasta vastaanotosta otettuna olen kerännyt muusikoiden.net-kirjoitteluni oheen kera ”kommenttiraitani”.
Haluan vielä painottaa, että tässä ei puhu nyt opettaja, vaan ehkä juuri kaltaisesi musiikinharrastaja, joka oivaltanut taas jotakin ja kirjannut ylös.
MITÄ OLEN OPPINUT KOTISTUDIOTYÖSKENTELYSTÄ
Se rytmikitararaita, tai muu vastaava, joka on ollut ikäänkuin koko homman sokkeli, ei välttämättä olekaan saundillisesti tai soitannollisesti toimiva enää myöhemmin päällesoittojen jälkeen – ei muuta kuin uutta sokkelia tekemään, toivoen että se solahtaa nätisti tilalle.
Tuossakin voi ajautua niin ojasta allikkoon. Ääniteltyäsi rytmikitaran uusiksi rupeat höristämään korviasi, että ovatko ne alkuperäisen rytmikitaran mukaan soiteltut instrumenttiosuudet nyt ristiriidassa uuden rytmikitaran kanssa? Mutta tälläisiähän pähkäilevät ”oikeissakin” studioissa.
Kun äänitysprojekti tuntuu menevän oikein takkuun, niin siinä hyvä hetki ”kalibroida korvat”. Virrat poikki studiosta, ylös ulos lenkille, kahville, kavereita tapaamaan, soita mummolaan tms.
Bassoraitaa voi lähestyä kysymyksellä ”kuinka paljon olisi mahdollista ruuvata pois alataajuuksia?”.
Aikanaan bänditreeniksellä rumpusettiä mikitellessämme kaveri hoksasi, että bassorumpumikki-kanavan bassosäätimen voi kääntää nolliin, kyllä sitä botnea piisaa. Siinä paikallistettiin taas eräs tarpeeton huminan lähde.
Ja vielä niin kiinnostaviin alapääjuttuihin: akustista kitaraa ei mikitetä suoraan ääniaukkoon, vaan yleensä noin 12.nauhavälin kohdalta. Ja kyllä, myös akkariäänityksessä sopii suodattaa matalia taajuuksia isolla kädellä. Säästä se taajuusalue basistille. Jostakin tulikin mieleeni basson äänittäminen.
Saadakseni mahdollisimman kuluttajaystävällisen bassosaundin nakkasin lopulta studiokuulokkeet nurkkaan ja äänittelin basson iPhonen kuulokenapit korvissani.
Ehkä se on se tämän ajan eräs referenssiformaatti? Ennen vanhaanhan niitä miksauksia koekuunneltiin kannettavista kasettiradionauhureista ja autoradioista, siis tosiaan kuluttajan välineillä, eikä studiomonitoreilla.
Pidin aikani Squier-jazzbassossani flatwound-kieliä. Eräs oikea basisti tuumaili, että flatwoundit kyllä jees, mutta ehkeivät oikein soi nimenomaisessa soittimessani. Palasin pian roundwound-kieliin. Bassosoundi selkeni ja korville kivulias kumina katosi.
Musiikkia harrastamaton elämänkumppani saattaa kuvitella, että kotistudiosessio sujuu tuosta vaan kuin Ikean mööpelin kasaaminen ja sitten hilpaistaan kärppänä yhteisen laatuajan viettoon.
Sanan ”musiikin harrastaminen” tilalle voi toki tarjota muutakin sanaa, vaikka sitten museoautojen entisöinti tai taidemaalaus. Minä vaan kyhäilen löylykauhoja, vaikka saisihan niitä kaupastakin. Ymmärtäväinen puoliso huomaa kuinka tärkeästä puuhastelusta toiselle on kysymys. Eipä mökötä kaljatölkki kädessä, kun pitää kätensä kiireisenä muualla.
TYHJÄN PAPERIN KAMMO JA REC FOBIA
Pro-tason äänitysstudio ei tee biiseistäsi ammattimaisen kuuloisia, ellet ole työstänyt niitä valmiiksi. Vahva biisi kuuluu läpi, vaikka olisit äänittänyt sen sanelukoneella.
Mun serkun kaverilla on äänitysstudio. Me voitais mennä ehkä joskus sinne äänittämään jotain.
Jotain? Ihan kiva. Mutta miettikää nyt ihmeessä loppuun, että mitä oikein menette äänittelemään. Harvoin se äänitysstudion uljas miksaustiski tekee raakileestakaan biisi-ideasta klassikkoa. Muuten tuhlaatte vain toistenne aikaa.
Meille kolmelle vesselille tarjoutui yllättäen eräänä pääsiäispyhänä ilmaista studioaikaa ihka oikealle äänitysstudiolle. Olisi saanut mellastaa studiolla vaikka joka jeesuksen ilta kiirastorstaista pääsiäismaanantaihin. Jonkin verran yhteisiä musisointihetkiä oli ollut vuosien varrella. Solistisempaan rooliin päätynyt kitaristi tunsi olonsa kuin vävykokelaaksi, joka oli pakotettu ykskaks pitämään juhlapuhetta appiukon pirskeissä. Noh, ehkä vähän voimakas kielikuva tämä, sillä kotoisassa ilmapiirissä kuitenkin äänittelimme niitä näitä narulle. Mutta emme me astelleet ulos klassikkodemo takataskussamme.
Eivätkä ne biisitkään meinaa aina tulla kuin tykin suusta, vaikka mitä etydejä olisit harjoitellut itseksesi pitkät illat. Minä menen usein lukkoon open stage-tilanteessa ja ensimmäinen mieleeni tuleva biisi on Susie Q. Ehkä sain siitä aikanaan CCR-stigman otsaani (kun kaikki eivät tiedä, että se on Dale Hawkinsin biisi). Kadehdin niitä luonnonlapsi-trubaduureja, jotka osaavat tuosta vaan heittäytyä improvisoimaan tajunnanvirtaa.
Hieman toisinto kohdasta ”hienot studiokamat”, mutta eriytän kuitenkin: Arvokkaat ja fancyt soittokamat eivät tee sinusta taitavaa soittavaa, ellet harjoittele tarpeeksi (toki voivat motivoida treenaamaan enemmän).
Tässä jouduin tarkentamaan sanomisiani foorumilla. Soittaako uskottava taiteilija halvalla rämällä vai onko hän vakavasti otettava vasta kun kaulassaan roikkuu monen tonnin Fender tai Gibson? Pois se minusta, että lähtisin arvottamaan tekijäänsä käyttämänsä laitteiston perusteella. Eikös se ole niin että kunhan on hyvin kirjoittava kynä?
Ehkä tuo oli enemmänkin kaltaisilleni, että varo haksahtamasta pahempaan välineurheiluun. Vaikka tokkopa harva musiikin harrastaja tai ammattilainen saavuttaa täydellistä immuniteettia GAS-syndroomalle. Oman elämäntilanteeni vuoksi olen pakotettu olemaan tarkan markan mies ja puntaroimaan soitinkaupan houkutuksien äärellä: Tekisikö tuo efektilaite musiikistani vielä parempaa? Entä jos nyt vaan lujittaisin suhdettani vanhaan kolhuiseen kitaraani?
Mahtaisinko taloudellisesti huolettomammassa tilanteessa poimia kitaroita kuin marjoja metsästä? Ikuisuuskysymys: mitä tekisit lottovoitolla? En tiedä, mutta enpä edes lottoa. Jospa nyt iloitaan nyt tästä mitä on saatu? Vaikka en ole mikään mestari asiassa, niin yritän parhaani mukaan psyykata itseäni että hei, se hyvä meininki on tässä ja nyt.
Jatkuu jaksossa ”Kun kotistudion lämpimäinen on valmis”.
Mika-Mika-Maa 