Minä, Tokai & Tokaji soittokeikalla

stage, skebat ja stobet
Kuvituskuva, ei ehkä liity tarinassa mainittuihin henkilöihin ja tapahtumiin

Se oli loppukesää -98, kun soitimme Sanna-Kaisan ja Vesan hääjuhlissa. Sanna-Kaisa oli Antonin systerin ystävätär. Anton oli meidän bändin toinen kitaristi ja minä soitin toista kitaraa – minulla oli noihin aikoihin punainen Tokai Stratocaster. Marko oli laulaja, Rike koskettimissa ja kakkossolistina, Vilkku rummuissa ja Kerkko bassossa.

Hemmetti, kun mä olin yrittänyt sanoa jätkille treeneissä, että pitäisikö Joutsenlaulu vaan transponoida, A-molli menee liian korkealta Maken äänialalle! Anton letkautti huolettomasti, että meidän Rike vetää sen kuin mikäkin tähtitenori. Rike veti lähinnä kuin tähtidena tuolla keikalla ja tarkoitan lähinnä bissen vetämistä, en biisien.

Olihan Rikellä kyllä ollut kuulemma flunssa parin päivän ajan ja oli nähnyt mallasvalmisteissa täsmälääkkeen vaivaansa. Luulen vaan että tuossa ns. virustorjunnassa tuli haittaohjelmana sävelkorvan tulehdus. Kolmekymppisessäkin Rike unohti versen soinnut totaalisesti. Kosketinsoitintaiteilijamme sentään havahtui että nyt lipsahtelee ihan ihmeharmonioita sormioilta ja pidättäytyi biisin loppuajan pelkän perusriffin tuuttamisella.

Varsinainen päävokalistimme Make ei ollut haukannut niin tuhtia hiivapalaa kuin jotkut bändistämme. Eikä sitä nuottiöljyä tarvitakaan aina laulusanojen unohtamiseen. Black-out voi iskeä vaikka oman kotirapun ovikoodia räplätessä. Niin Markokin ykskaks unohti sanat Levottoman Tuhkimon väliosaan. Rike lopetti syntikkansa pimputtamisen ja riensi mikkiin jeesaamaan kaveria. Rike muisti kyllä laulunsanat, mutta flunssan ja viskin runtelema äänensä kuulosti ehdalta puistokemistin pihinältä pahaisessa karaokebaarissa. Antonin systeri ja morsmaikku virnistivät päätään puistellen yleisön joukossa.

Morsiamen eno – oliko se nyt joku Eerola – hytkyi naurusta, melkein kuulin korvissani flegmaattisesti kuplivan höhötyksensä ”he-he-he-he…”. Eräs häävieras, itseasiassa minun ja Kerkon vanha koulukaveri Ollikainen oli sitkeästi sitä mieltä että Eerola oli legendaarinen näyttelijä Ossi Ahlapuro. Mutta minäpä olin ollut melkein kymmenen vuotta tsupparina Yleisradiolla ja sattunut samaan hissiin Sen Aidon Ahlapuron kanssa. Mikä ettei Eerolakin olisi voinut olla joku ääninäyttelijä, mutta oli kuitenkin joku osastopäällikkö jossakin – tai pälikkö, kuten oli lukenut Antonille lähettämänsä sähköpostin allekirjoituksena. Jotakin kappaletoiveita siinä oli ollut, sellaisiahan ihmisillä aina…

”Osaisitteko te sen Titanic-biisin?” tuli kaaso Camilla kysymään soitettuamme toistamiseen Lenny Kravitzin Always On The Runin paikallisen rokkipoliisipartion määräyksestä.

”Joo, sehän on tää: Titanic, rautavuori, Titanic, rautakuori…”, hörähti Rike, hoilaten 80-luvun Frederik-hittiä.

”Emmä tota tiiä. Mä tarkoitin sitä Barba Streisandin laulamaa biisiä siinä elokuvassa, jossa oli Leonardo DiCaprio…”

”Ai niin. Mutta itse asiassa sen lauloi Celine Dion”, korjasin.

”No joo, en nyt pyytänyt musiikinopetusta soittajapojilta vaan tuon Titanic-elokuvan biisin. Mutta ei ilmeisesti oo eikä tuu”.

”Juuri näin. Ei me olla opeteltu sitä. Siinä on aika paljon sointukäännöshässäkkää, eri biisin osia…”, perustelin.

”Jussi, Cami just sanoi ettei halua musiikkianalyysia. Toki voimme myöhemmin keikan jälkeen antaa… analyysia. Mutta kitaramies ei tule selostamaan mitään häss…äköistä”, sutkautti Vilkku rumpupatterinsa takaa.

Niin, Vilkun likainen mielikuvitus on aina ollut 90 asteen pesun tarpeessa. Markokin uumoili että kohta saattaa kierrokset yltyä ja yritti pelastaa tilannetta.

”Jätkät hei, vetäistäänkö nyt sitten Wonderful Tonight, onhan sekin slovari?”

”Taas?” älähti Kerkko.

”No, Tears In Heaven?”

“Hääjuhlissa? Jos tässä täytyy soittaa Cläbää niin mieluummin vaikka Layla! Riken laulusaundikin lähentelee jo uskottavaa tuskaisuutta”.

”Ai jaa, no kiitos”, havahtui Rike, jonka sarkasmitutkan kalibrointi ei ollut kuka ties herkimmillään.

”Mikäs hemmetin keskustelupaneeli teillä on täällä?” puhisi paikalle päätynyt ja myös päihtynyt bestman.

”Me äänestetään että kuka on paras laulaja, Frederik, Celine Dion, Clapton vai Leonardo DiCaprio. Ooksä mukana?”

”Tota vikaa mä en tunne. Mutta äänestäkää vitun pian ja alkakaa soittamaan. Vai onko tää se hetki kun kaivetaan levymusat esiin?”.

”No, ei todellakaan, ellei sulla ole Leonardo DiCaprion levyjä”

Yritin luotsata keskustelua takaisin asialinjalle ja heitin uuden biisiehdotuksen.

”No, vetäistään nyt sitten joku perusränttätänttä väliin. Roadhouse Blues?”

”E:stä vai A:sta?”, kyseli Anton uljasta Gibson Les Pauliansa virittäessään.

”Vedetään eestä ja takaa”, murjaisi rumpalipoika Vilkku, suoden riettaimman virnistyksensä kaasolle.

TAKAA PÄIN KELAUS

Kuuntelimme paria päivää myöhemmin livenauhoitusta hääkeikaltamme. Häävalssina oli Akselin ja Elinan häävalssi, joka meni poskelleen heti toisessa värssyssä, että ei auttanut muuta kuin keskeyttää ja hipsiä lähtöruutuun. Ehkä Marko oli huomioinut että tätä ikimuistoista hetkeä tuijottivat lukuisien silmäparin lisäksi myös useat kameraobjektiivit ja kuulutti mikrofoniin.

”Arvoisa juhlaväki. Suosittelemme videokuvaajia poistamaan kameroistaan äskeisen ja pyytäisimme hääparia ottamaan kohtauksen uusiksi”.

”Ja teidän rumpalin täytyy vetää samat jazz-fillit samoissa paikoissa!”. Joku musiikista vähäisen tietävä vitsiniekka paistatteli suosiossaan juhlaväen hörähtäessä.

Vilkun kapulat löivät kolmannen kerran lähtölaskennan yy-kaa-koo. Taustalla hohotti Eerola, se Ahlapuro-soundalike-mies. Ei sitä häävalssia kestänyt kuunnella, miltä mahtanut hääparista tuntua? Kerkko oli yrittänyt kaupata hääparille valssiksi Leevi And The Leavingsien biisiä En tahdo sinua enää, huolimatta sanoituksen ja tahtilajin epäsopivuudesta häävalssiksi.

Kerkko se muuten olikin sopimattomuuksien laulelemisen erikoisosaaja! Kolmannen Naisen Tästä asti aikaa kuulosti soitannollisesti oikeastaan hyvältä. Mutta vasta kasettitallenteelta kuulin, ettei Kerkko ollut laulanut mitään Hanhiniemen lyriikoita, vaan ihan omia herkkiä tuotoksiaan: Hipelöimästä itseäsi yllätin, poikavuosien kavereita hiplailit, sitä yhtä hullua etenkin…

Lentävä Kalakukon soittaminen olisi tuntunut ikuisuudelta, ellei Marko olisi omaksunut lauluunsa hulvatonta itäsuomalaisnuottia, sormiensa välistä välivislailut tuikaten. Make ei kuitenkaan toisintanut mitään Petelius-hahmoa, vaan ihan naama peruslukemilla tulkitsi. Hervottomana hihittelevä Anton oli ilmeisesti paikantanut tämän huumorin ja totisuuden leikkauspisteen. En tiedä mitä Ahlapuron näköinen Eerola kävi supattamassa neljän kielen maisterillemme Kerkolle.

”Seuraavaksi soitamme WASP-yhtyeen sävelmän Fuck Like A Beast. Naistenhaku!”, kuulutti Rike maireimmalla äänellään mikrofoniin.

Meillä muilla loksahti suut auki ja Make oli älähtämässä jotakin, jonka leikkasi kuitenkin rumpupatterin takaa rääkyvä Vilkku.

”Eiku me soitetaankin nyt Striptease-nainen ja omistetaan se morsiamelle!”.

”Täh? Emmä muista siitä muuta kuin sen Striptease-nainen tanssi vaan…”

Jotakin Vilkku tuohonkin kommentoi, mutta se hukkui kovaäänisistä tulvivaan Macarenaan. DJ-laitteiston luota poistuva bestman oli halunnut enemmän vipinää tanssilattialle. Tai laadukkaampaa musiikkia, juttua ja läppää.

– Jaa-a, pidetäänkin snadi breikki, kuulutti Rike mikkiin.

– Pitäkää helvetin pitkä breikki, ainakin ensi kesään! huusi joku Los del Rion hektisten rytmien läpi.

Make torui Kerkkoa WASP-läpästään, että oli liki kaupallinen itsemurha möläytellä tuollaista mikrofoniin. Kosketinsoittajavelhomme Rike pyrki selvästi palauttamaan hommaa ruotuun ehdottamalla Rafaelin enkeliä, jonka rumpalisuuruutemme ampui tylysti alas tiuskaisten että ”humppaa!”. Vilkulle nyt kaikki oli humppaa, missä oli mollisointuja, eikä ollut kitarasäröjä.

Kasettinauhuri oli unohtunut tallentamaan hetken Macarenaa ja Boombasticia, kunnes tallenteella seurasi äkkijyrkkä leikkaus kohtaukseen, joka sisälsi epävireistä blueskitaraa ja jotakin yninää laulumikrofoniin. Ei, siinä ei soittanut Anton eikä laulanut Marko. Se oli morsiamen serkkupoika Klasu, jolle boolimaljan henki oli kertonut, että Klasu oli unohdettu kitaristilupaus. Siinä oli kyllä sellainen lupaus, jota ei olisi ollut niin pakko toteuttaa; se sama kaveri joka oli vitsikkäästi huudellut Vilkulle jazz-rummuttelusta häävalssissa.

CODA

Kului vuosia kun kuulin seuraavan kerran hääkeikkaäänitystämme. Kasetti löytyi kirjahyllyn takaa, kun olimme auttamassa Rikeä muutossa. Anton pohti polttaa parhaat palat CD:lle ja harkitsi julkaisua myös mikseri.nettiin ja myspaceen, mutta Marko uhkasi oikeustoimilla, eikä suinkaan teosto-korvauksista huolestuneena. Toistaiseksi ainoa muisto tuosta hääkeikasta ovat siis nämä sanani. En ole varma mihin osoitteeseen   häävalssivideo päätyi Sanna-Kaisan ja Vesan lusikoiden jaossa – yhteiselon onnea kesti häiden jälkeen pari vuotta. ”Turhat häät”, murjaisi Kerkko.

Niin, mikäköhän sai minut nyt tuostakin kirjoittamaan? No, Marko lähetti eilen aamupäivällä whatsapp-viestin, jossa oli kuva bändistämme tuona surullisen kuuluisana iltana sekä teksti kesä 2019 – uhka vai mahdollisuus? Pikkulinnut olivat toki jo liverrelleet jotakin, että Make olisi navigoimassa avioliiton auvoisaan satamaan naisystävänsä Katjan kanssa. Minä olin katsomassa myös sitä edelliseen satamaan ankkurointia kahdeksan vuotta sitten, silloisena matkakumppaninaan Tiina – tai oliko tuo kerta sitten enemmänkin karilleajo? Matkapahoinvointia rakkauden merellä?

Ehkä näistä merellisistä visioista inspiroituneena kytkin vanhan Stratocasterini Voxin vahvistimeen, säädin kaiun täysille ja tapailin Fleetwood Macin Albatrossia. ”Jaa-a, mennäänkös me ensi suvena Maken ja Katjan hääjuhliin”, lepertelin kitaralleni kuin lemmikille tai perheenjäsenelle…