Viimeinen asema ennen C-vyöhykettä

Jokin riivasi miestä, joka hiipi ulos kotiovestaan helluntaina ennen aamuseitsemää, perheensä vielä nukkuessa. Menneisyyden haamu ei suonut hänen viipyä pidempään edes pyhäaamuna. Hän istui ainoana matkustajana junavaunussa 20-minuuttisen matkansa.

Viimeinen asema ennen C-vyöhykettä, koska se on oikea tie, huolimatta siitä miten aikaa säästävämpi seuraava asema saattaisi olla. Hän kulki kuin valveuntaan katsellen, tunnustelevin askelin kohti määränpäätänsä.

⁃ Menneisyys, minä luulin että me olimme sujut?

⁃ Niin sinä luulit, kääntämällä katseesi muualle.

Vanhan koulun autio piha oli täynnä muistijälkiä, jotka vain kulkija kykeni aistimaan. Jos tällä pihamaalla olisi ollut lisäkseen toista ihmistä, olisi se toinen eittämättä oudoksunut, että mitä tässä paikassa oli erityistä. Mutta eipä hänen tarvinnut perustella olemistaan kenellekään. Koulun kello oli pysähtynyt näyttämään ikuisesti viittä yli kahdeksan.

Oliko hän tämän hylätyn paikan haamu? Henkiolentojen miettiminen yksinäisyydessä puistatti.  Maadoittaakseen itsensä tähän hetkeen hän hyräili mieleensä tullutta sävelmää. I’m the guy who didn’t marry pretty Pamela Brown… I wonder where I’d be today if she had loved me too…

Kuka se menneisyyden haamu oli? Nuoruuden ihastus? Vanha ystävä? Entinen opettaja? Pahantahtoinen kiusaaja?

Tokkopa kenenkään heistä ilmestyminen olisi muuttanut oloaan sen erilaisemmaksi. Hän oli kauan sitten haudannut monia asioita arkussa syvälle maaperään ja viskannut arkun avaimen läheiseen koskeen. Eikä hän varsinaisesti ikävöinyt entistä kotikyläänsä, joka oli kaukana muinaisen loistonsa päivistä. Tiet ja polut veivät tuttuihin paikkoihin, mutta olivat uusien jalanjälkien peitossa.

Kulkija kaipasi nuorukaista, joka oli kepein mielin ja askelin käyskennellyt tätä pihaa alkukesän häikäisevässä auringossa. Nuoren miehen tiellä ei ollut mitään esteitä. Jo joutui armas aika. Born To Run. Papillon lähtemässä vankilasta. Mutta lapsi vaikutti myös hämmentyneeltä, tajuttuaan että kukaan ei enää pitänytkään kädestään kiinni.

Vanhempi mies tarkasteli pihan toisella laidalla. Esikoinen kulkisi vuosien päästä tuota samaa rinnettä alaspäin,  alikulkutunnelista suuren tien toiselle puolelle, ja pian hukkuisi kasvattajansa ääni maailman pauhuun. Hyvä, anna mennä vaan, myhäili vanhempi mies, mutta muista olla myös valppaana! Son, don’t let the man get you and do what he done to me. John Fogerty, sen he molemmat tiesivät. Nuorukainen ei katsonut taakseen. Jos hän olisi havainnut vanhemman miehen, olisiko hän uskonut, että sama poikamainen mieli asusti yhä tuossa elämän kuluttamassa maallisessa tomumajassa?

Sinua minä tulin etsimään. Viimeisellä asemalla ennen C-vyöhykettä, mutisi vanha kulkija. Hiljaisuuden leikkasi piippaus. Mies katsoi puhelimensa näyttöä. Missä sinä olet?

 

Juice

Kevättalvi 2003. Nelosen raitiovaunu mataa Mannerheimintietä lauantai-iltana Kisahallin kohdalla kohti Helsingin keskustaa. Päihtynyt, epäilemättä paljon viinanhuuruisia aikoja viettänyt mies tuijottaa lähellään istuvaan nuoreen pariskuntaan.

Mä oon soittanut kitaraa Juicen bändissä. Se oli sellainen vittumainen, savolainen piällysmiäs, tokaisee mies.

Muissa olosuhteissa entisen muusikon muistelot saattaisivat saada vastakaikua, mutta nuori pariskunta ei liene otollisinta kohderyhmää. Istuin ratikassa muutamia penkkirivejä taaempana, matkallani Meilahden Pihlajatieltä kohti lauantai-illan huumaa, eikä juopuneen ratikkamatkustajan avautuminen ollut itsellenikään sen hetkinen kiinnostuksen kohteeni. Nyt saattaisin kuunnella, kukaties.

Varttuessani teiniksi 80-luvun alussa Juice Leskinen oli suomirockin kermaa. Hänen biisejään soittelimme yhteislauluhetkissä ja jamisessioissa angloamerikkalaisten rokkiklassikoiden ohessa. Tuli kulumaan kuitenkin vielä jokunen vuosi, ennenkuin Syksyn sävel ja Viidestoista yö nuotinnettiin peruskoulun laulukirjoihin – Love Me Tender, Hound DogOb-La-Di, Ob-La-Da ja Yesterday olivat rohkeinta (tai rokeinta) minun aikani koulukirjoissa. 2000-luvun koululaisten laulukirjathan ovat ihan poppivihkoja. Ei ne nykynuoret joudu opettelemaan enää maakuntalauluja!

Juicen laulut ovat ajat sitten kytkeytyneet merkittäväksi osaksi kansakunnan kollektiivista muistiaPeter von Baghin ikivihreää ilmaisua lainatakseni. Spontaanissa bändijamisessiossakin on vaan niin päivänselvää, että miten Pilvee pilveen säkeistönvaihdot soinnutetaan, minkälainen rumpufilli tulee Kaksoiselämään kertosäkeen viimeiseen kertaukseen ja 3:30-biisin kitarasoolo ei voi mennä millään muulla tavoin kuin Petteri Salmisen 50 pennin kolikolla soittama (vuonna 1975 julkaistulla studioalbumilla Juice ja Mikko).

Olen kuunnellut Juicen musiikkia vuosien tauon jälkeen, penkonut Spotifysta Coitus Int-yhtyettä ja muita varhaistuotantonsa anarkistisia hengentuotteita. Juice oli nuori, nälkäinen ja suu täynnänsä sanottavaa; vähän eri kuuloinen Juice kuin lupsakka kansantaiteilija, jonka humoristiset kupletit saavat aina taattua soittoaikaa formaattiradiokanavilla (pois se kuitenkin minusta, jos joku on aistivinaan negaatiota lauseestani).

Juice lupsakka? Vai oliko se ”sellainen vittumainen, savolainen piällysmiäs”? Kertooko joulupyhinä 2018 Finnkinon näytöksiin tullut Juice-elokuva hänestä? Näyttelijä Riku Nieminen hoitaa hienosti pääroolinsa, eikä tuo kertaakaan mieleen ketään Putous-hahmoa. Heinolassa jyrää ja muutamat muut keikkakohtaukset rokkasivat niin hienosti, että melkein huomaamattahan se lenkkari rupesi lyömään tahtia lattiaan. Ainakin pukeutumisessa ja autoissa on saavutettu 70-luvun ajankuva. Mutta oliko silloin tosiaan aina pyttipannu tirisemässä hellalla?

Elämäntarinani on kuin B-luokan leffan käsikirjoitus. Hylkäisin idean oitis, jos joku ehdottaisi sen filmaamista, sanoi näyttelijä Kirk Douglas kerran. Hyvä muistaa vaikkapa 40 vuotta sitten filmatusta Buddy Holly Storysta, Oliver Stonen Doors-elokuvasta, Markku Pölösen Baddingistä ja Timo Koivusalon suurmies-filmatisoinneista lähtien, että se elämänkerraksi sanottu leffa ei ole dokumentti.

Juice-elokuva antaa ymmärtää, että Coitus Int-yhtyeen riiminikkareiden Juicen ja Harri Rinteen rinnakkaiselo olisi ollut melkoista kukkotappelua. Leffa skippaa myös esimerkiksi Mikko Alatalon arvostetun Lauluja Siirtomaa-Suomesta-trilogian siirtyen suoraan Syksyn Sävel-laulukilpailun voittaneeseen huumoriralliin Rikoo on riskillä ruma. Muun muassa nämä Juice-elokuvan asiavirheet Harri Rinne oikaisi tyylikkäästi ja hienolla itseironialla facebook-päivityksessään joulukuussa 2018 ennen ensi-iltaa.

Oman kiinnostavan näkökulmansa tuo myös edesmenneen NRGM-verkkolehden laadukas Juice-artikkeli vuodelta 2012, jossa jututettavana vanha palkollisensa Jari Yliaho, vailla kaunan häivääkään muisteluissaan.

Saas nähdä että intoutuvatko kirjapainot putkauttamaan uuden painoserän vuonna 2014 ilmestynyttä ja ilmeisen tasokasta elämänkertaa Risainen elämä. Sopisihan tuo minulle, kun jäi edellisellä kerralla pelkästään hypistelyasteelle lähikauppani pokkariständillä.

Olikohan se nelosen ratikan juomaveikko oikeasti joku Juicen vanha bändikaveri?