– Claptonilla, Layla puhelimessa.
– Hyvää nimipäivää, Layla!
– Ai jaa? No kiitos vaan. En totta puhuen muista sellaisia, omaani saati muiden.
– En minäkään muista, mutta kuulin aamulla radiosta, että on Leilan nimipäivä. Jäin oikein odottelemaan, että tulisiko radiosta Se Laulu. Vaikka onhan minulla se LP-levyllä, CD:llä ja aikanaan opettelin soittamaan sen myös kitaralla.
– No vau! Tuo kertonee jotakin sinusta. Mutta miksi soitit juuri minulle?
– En tunne ketään muutakaan Leilaa.
– Sinä höpsö…
– 33 vuottahan olemme suunnilleen tunteneet?
– Sinä sen sanot.
– Haluatko kuulla mitä kirjoitin sinusta toukokuussa 2011?
– Noh, anna tulla, jos ei ole pitkä. Mieheni saattaa alkaa ihmettelemään, että mitä rakkausrunoa kuuntelen minuuttikaupalla toisen miehen lausumana.
– Heh, olet sinä hauska! Ei tämä taida olla ihan sellainen…
Leila nelkyt-vee
Ihastuin siihen silloin kun se vielä 16-kesäinen. Olin muutaman vuoden sitä vanhempi, saman kesän lapsia kuin Sgt.Pepper, kuten vielä aikoinaan kehtasin kehuskella. Peruskoulu oli loppunut ja soittelin kotona kitaraa. Seuraava intensiivisempi yhteydenpito meillä oli Leilan täytettyä kaksikymmentä vuotta. Minulla oli silloin jo nykyinen musta Fender Stratocasterini sekä Gibson Les Paul, jonka vuosia myöhemmin myin äkkipikaistuksissani pois, hemmetti soikoon. Se kitara keräsi ihailevia katseita, karmiininpunaisella sisävuorella verhoiltu kitaralaukkukin oli porno, kuten eräs kaveri tokaisi.
Leilan kolmikymppisillä ei muistaakseni paljon nähty. Mahtoiko olla omaa kolmenkympin kriisiäni, että olin mukamas kiinnostunut vain nuoremmista? Silloin halusin repiä ja rikkoa vanhat jumalkuvani, rakentaa kaiken tyhjältä pöydältä. Sitten täytin neljäkymmentä. Toinen lapseni syntyi, omana syntymäpäiväni, numerologisesti hauskana yhteensattumana klo 20:20. Baarien mies en ollut, mutta kitaramies hautaan asti.
Keskusteltiin taannoin taas levyistä ja bändeistä erään musadiggarikaverin kanssa. Kerroin puhaltaneeni pölyt vanhasta suosikistani Derek And The Dominosin Layla And Other Assorted Love Songs-älppäristä.
”Onko siinä muitakin hyviä biisejä kuin se Layla?” töksäytti kaveri. No hemmetti on, ja ellei jopa kovempiakin kuin tuo levyn hittibiisi, tokaisin tuohduksissani. Bell Bottom Blues, Keep On Growing, Tell The Truth, Have You Ever Loved A Woman, Key To The Highway… Noh, meinaa tulla kohta koko levyn sisältö kumminkin. Hendrix-cover Little Wing on heikoin lenkki.
Eric Claptonin aiempia ja myöhempiä tekemisiä vähättelemättä olen sitä mieltä että Cläbä oli aivan omanlaisessa terhakassa vireessä juuri tuon Layla-levyn aikoihin. Positiivinen vaikutuksensa on epäilemättä ollut äänitysessioihin ilmestyneellä Duane Allmanilla, eräs tuon aikakauden superkitaristeja hänkin. Stratot ja Gibsonit huutavat ihanasti kilpaa stereokuvassa.
Ikäänkuin Leilan taannoisia nelikymppisiä juhlistaakseni kaivoin esiin 20-vuotisjuhlapainos-CD-boxin, joka sisältää remiksatun klassikon ohella kaksi CD:llistä jamisessioita ja vaihtoehtoisia ottoja, joita ainakin kaltaiseni vanha Clapton-fani kuuntelee sujuvasti. Muutama kappale 15 minuutin kitarabluesjameja korvakuulokkeissa ovat stimuloivaa soundtrackia työmatkalle. Mielenkiintoista huomata näillä epävirallisilla levyillä kosketinsoittaja Bobby Whitlockin kuuluvampi rooli Hammondin ja pianon äärellä. Toisaalta myös Claptonin kitaroinnista välittyy kenties totuttua monisävyisempi kuva. Bändin soitto on relaa ja hallittua. Jos soittosessio ei ollutkaan mikään raittiusseuran kokous, niin eipä se bluesöljy ja muut sen tapaiset asiat niin haitanneet lopputulosta.
Hyvää 40-vuotissynttäriä siis Leila, lempiystäväin, soi laulu syömmessäin! Tavattiin 2000-luvullakin ja se tuntuu hyvältä.
Mika-Mika-Maa 