When the music’s over (päivä jolloin laulu ei jäänytkään enää pystyyn)

Ravitsevaa rautaoksidisalaattia

Matkalla jossakin tuntemattomissa avaruuksissa…

Lentoaluksemme kontrollijärjestelmän itsepintaisesti antama vikailmoitus antoi huolenaihetta, suorastaan painavan syyn hätälaskuun. Jännityksellä lähestyimme vierasta planeettaa, jonka nimeksi keskustietokoneemme ilmoitti Tellus.

Pikainen mutta dataltaan vajavainen raportti antoi ymmärtää, että Telluksella olisi elämää. Kohta kuljimme autioituneen kaupungin kaduilla, emmekä nähneet edes rottia tai kulkukoiria.

Täältä oli lähdetty pois kauan sitten. Rakennukset näyttivät suht’ hyväkuntoisilta. Tämä ei ollut luultavasti ollut sotatanner. Kenties paikalliset asukkaat olivat lähteneet etsimään muualta ravintoa tai suotuisampia elinolosuhteita.

Kaduilla puhalsi kolea tuuli. Hakeuduimme lämmittelemään rakennukseen, jonka lasiovesta seurueemme kielinero oli tunnistavinaan kirjasinmerkit Record Store. Huoneistoissa ei ollut ristin sielua, ainoastaan metrikaupalla levykkeitä hyllyissä.

Kielineromme tutkiskeli levykkeiden merkintöjä, hitaasti tavaten:

Leonard Bernstein, Antonio Vivaldi, Dave Brubeck, Händel, John Dowland, Chuck Berry, Bob Dylan, Astor Piazzolla, Los Indios Tabajaras, Edith Piaf, Ella Fitzgerald, Nat King Cole, Isaac Albéniz,  Thelonius Monk, Ennio Morricone, Sergio Mendes, Tom Waits, Stan Getz, John Fahey, Zombies, Shuggie Otis, Mississippi Sheiks, Hoyt Axton,  Seals & Crofts, Electric Light Orchestra…

– Luulen että näille levykkeille on taltioitu paikallista musiikkia.

Ryhmänkomentaja hypisteli kulmat kurtussa yhtä tallenteista. Siinä oli kuva naaraspuolisesta olennosta. Niukasta pukeutumisesta tuli mieleen jonkinlainen orja tai palvelijatar, mutta katse oli uhmakas, suorastaan provokatiivinen. Kenties jonkinlaista rituaalimusiikkia?

– Kuvassa lukee ilmeisesti Vanessa Vanilla.

– Otammeko jotakin näitä musiikkitallenteita mukaan tutkittavaksemme? Muistaakseni meiltä löytyy vanha tietokone, joka saattaisi tunnistaa tätä formaattia.

– Kernaasti, mutta ei kuitenkaan paljoa tällä kertaa, sillä aluksemme tilakapasiteetti ei salli enempää kuormitusta.

– Tätä tallennetta löytyy eniten, ehkä se on merkittävin näistä.

Ryhmämme musikologi sujautti Vanessa Vanillan levykkeen näytelaukkuunsa ja jatkoimme matkaamme…

Levytuottaja Rahkonen säpsähti torkuiltaan, parahtaen:

”EI SAATANA! PERUUTETAAN SE BB-VANESSAN LEVYTYSSESSIO! KOIRANIKIN OSAISI LAULAA PAREMMIN! VETÄKÄÄ SINKKUKIN POIS MYYNNISTÄ! TAI LÄHETTÄKÄÄ RADIOASEMILLE, MUTTA MIKROSIRULLA, JOKA TUHOAA SAMALLA RADIO COCKIN JA RADIO DEMENTIAN SOITTOLISTAT! ”

Neuvotteluhuoneessa vallitsi hölmistynyt hiljaisuus. Pöytäseurueellinen musiikki- ja viihdealan ihmisiä pälyilivät vuoroin toisiaan ja kenties hieman krapulaisen oloista levytuottajaa.

Manipulation Records Companyn tuotantopäällikkö Korte oli myös kovin mietteliäänä:

Rahkonen on ihan okei jätkä, mutta joskus liian taiteilija näihin hommiin. Mikä helvetin vimma silläkin on teurastaa lypsävä lehmä? Okei, eihän tuota BB-vosua kukaan halua muistaa enää ensi kesänä, mutta yritetään nyt lypsää, kun isännät vielä kuumana Vanessaan. Annan jätkien jatkaa palaveria muunnetulla kokoonpanolla ja yritän dempata tuon yhden riitasoinnun.

Korte rikkoi vaivaannuttavan hiljaisuuden, niin vekkulimaisesti virnistäen kuin vain osasi.

– Anteeksi kollegat, mutta Rahkosen eiliset bluesjamit taisivat venähtää pikkutunneille.  Jatkakaa te pojat palsua, niin mennääs me Rahkonen neukkari kakkosen puolelle ja nautitaan sielunravinnoksemme remasteroitua Beatles-boxia…

Korte talutti voipuneen näköistä Rahkosta ulos palaverista kuin oppitunnilla riehunutta oppilasta, näennäisen leppoisesti jutustellen.

– Oletkos Rahkonen vielä ollut yhteyksissä niiden vanhojen bändikavereidesi kanssa, joiden kanssa soittelitte Mombasaa ja Kuurankukkaa pizzerioissa ja laivoilla? Sinä voisit pitää nyt pienen taidelomasi. Otetaan välillä kato se nuori innokas kundi Lefa puikkoihin. Sillä on nyt tiukka taimi tämän päivän saundeista…

Muutaman tunnin päästä Rahkonen oli jo kaukana kaikesta tästä, nauttimassa toista oluttaan puolityhjässä Pub Windsorissa. Helmikuun lopun häikäisevä iltapäiväaurinko lupaili kevättä. Alkoi kuulumaan Link Wrayn räyhäävä kitarasoinnuttelu Rumble, se oli Rahkosen kännykän soittoäänenä. Linjalla oli vanha kaverinsa Nykopp.

– No, mitäs Rahkonen?

– Perkele, minkä unen näin, Nykopp! Kaikki musiikillinen sivistys oli kadonnut maan päältä ja jäljellä oli vain BB-Vanessa…

– Vanessa Vanilla? Ihan jees flikka, kunhan pitää suunsa kiinni. Mutta et sä varmaan mitään unianalyysia ollut pyytämässä?

– Juu ei. Kaivoin pitkästä aikaan esiin Gibson ES-kolmekolmefemmani ja funtsailin että olisi hauska soitella teidän bändin kanssa.

– No hitto, toi oli mainio ajatus! Lauantaina sitten klo 18?

Sovittuaan tulevan lauantain menot Rahkonen haki uuden oluen baaritiskiltä ja pysähtyi silmäilemään iltapäivälehden lööppejä. Outo valoilmiö Helsingissä, ufo?, Laulaja Vanessan kuumat bikinikuvat, Totuus Radio Cockin suosikkijuontajan erosta…

Kun kotistudion lämpimäinen on valmis

c-kasetteja (5)

(Jatkoa blogimerkinnästä ”Hei, me äänitetään omaa musaa!”)

Onneksi olkoon! Olisiko se demosi nyt siinä? Eikös kuulosta ihan sellaiselta, että kelpaa myhäillä sen kanssa? Nyt vaan äkkiä sitä jakamaan internetin keskustelufoorumeilla ja facebook-ryhmissä! Parin viikon kuluttua sinua rupeaa kuitenkin häiritsemään, että olisiko se rytmimuna pitänyt tulla sittenkin jo toiseksi viimeisessä kertosäkeessä tai että oliko kitarasoolossa väärä kaiku? Olisiko rumpusetti pitänyt panoroida oikealle ja perkussiokioski vasemmalle… hei mutta, älä nyt jää pähkäilemään tuollaisia!

Nysvätään mieluummin sitä, että minkälainen saateteksti saa sinut klikkaamaan Masa Muusikon jakamaa youtube- tai soundcloud-linkkiä?

Tuli nyt tekaistua tämmöinen demo Reiskan studiolla viikonloppuna.

Ehkä vähän houkuttelevampi ”myyntipuhe”? Mikä olisi hyvä perustelu, että kaikesta tästä nykyajan viestitulvasta klikkaisin juuri sinun linkkiäsi? Okei, biisinne on hemmetin hyvä, onhan siihen käytetty aikaa ja tupakkia.

Mutta mitä biisistäsi tulee mieleen? Mainitse vaan reippaasti, jos sinulla on ollut joku tietoinen referenssiartisti tai -biisi. Sellaisten nakkelu tähän tietoverkon paljouteen voi houkutella kaloja lähemmäs rantavesiin, toisin sanoen siis mahdollista kuulijakuntaa musiikillesi.

Mulla oli tässä mielessäni 70-luvun alun Stevie Wonder, mutta Repe oli käynyt just ostamassa dobron, joka sopikin tähän mainiosti.

Pianistimme mielestä tämä oli ihan hard bop-jazzia, mutta Annika halusi laulaa säkeistön ranskaksi, kun oli tullut mieleensä joku Jean-Luc Godard-elokuva. Lauran suosikki on Amy Winehouse. Ilari on Louhelan rockabilly-hahmo.

Tämä on toistaiseksi tekemättömästä Kaurismäki-elokuvasta, kitaraversio Reijo Taipaleen iskelmästä, joka soi krapulaisen päähenkilön noustessa aamun ensimmäiseen bussiin Lopelle.

Jossakin määrin tohtinee revitelläkin, jos tuntuu sopivalta siinä yhteydessä. Minä olen muuten sitten Jimi Hendrixin ja Janis Joplinin lapsi, kuten voitte kuulla.

Muusikoitahan tässä ollaan, oikeesti tai leikisti, eikä välttämättä mitään Ruuneperejä. Mutta kannattaa vähän miettiä niitä täkyjä?

Mainitsematta on vielä biisin kansikuvake, jonka merkitystä ei voine myöskään vähätellä. Minkälainen kuvake voisi sopia biisitiedostosi kuvakkeeksi? Megakuuma beibe? Hurja örkki synkässä metsässä? Kaupungin pääkatu syysiltana? Picasson suttupaperi? Tai ihan vaan mustavalkokuva kauniista soittimestasi?

Musiikissa on sielu, joka tavoittaa vastinkappaleensa vaikka aikojen ja matkojen takaa. Ota huomioon, että itse paketointi ja miten lahjasi ojennat, on jo iso osa juttua.

Hei, me äänitetään omaa musaa!

SOUND ON SOUND

Aloitin joskus 13-kesäisenä yhden miehen bändi-äänittelyni kahdella kasettidekillä ja muutamalla keskusradiomikrofonilla. Eräs mikrofoneista oli Helsingin Tuomiokirkon poistokalustoa. Kaveri vitsaili, että siinä on varmaan kirosana-filtteri. Tuossa ehkä syy mikrofonin mykistymiselle myöhemmin, eikä suinkaan huolimattomassa kohtelussa?

Lyhyesti se silloinen äänitysprosessini: äänitin ensin rytmikitaran kasetille, kopsasin sen toiselle kasetille, äänittäen samalla mukaan esimerkiksi basson ja niin edelleen. Äänenlaatu toki heikkeni joka päällesoitolla ja kitaroiden virettäkin joutui hienosäätämään matkan varrella.

Ensimmäisestä palkastani keväällä -88 ostin Tascam Portastudion ja kylläpä niin hihkuin innosta pikkustudio käsissäni! Pystyi panoroimaan instrumentti- ja lauluraitoja stereokuvassa! Mahdollista oli myös kaikujen ja efektien jälkikäteen lisääminen efektisilmukan ansiosta (niitä pikkuefektipedaaleitahan piti sitten ryhtyä ostelemaan tohinalla). Beatlesin Valkoinen Tupla oli niihin aikoihin voimasoitossani ja ajattelin että minä rupean tekemään tuota! Oli silloisella tyttöystävälläni jaksamista.

Tascam palveli vuosituhannen kynnykselle, tyttöystävä ei kestänyt sinne asti. Tosin käyttökaarensa loppupäässä se Tascam oli enemmänkin kolmeraitanauhuri. Olin kuluttanut nauhurin sananmukaisesti loppuun.

Kului kuusi vuottta tai jotain, että ei mennyt mitään purkkiin, kunnes joulukuussa 2005 pohdin veronpalautusraha kädessäni, että olisiko järkeä hommata vielä moniraituri? En tiedä oliko järkeä, mutta hommasin silti Fostexin digitaalisen kasiraiturin. Nytpä tulee isoa orkestraatiota ja korkealuokkaista ääntä, intoilin.

Juupa juu, ehkä jostakin on ihan tullut jotakin, mutta ei ole kaikesta tullut mitään kolmannellakaan yrittämällä. Näitä kotistudiopipertelyssä saamiani oivalluksia olen jakanut muusikoiden.netin facebook-ryhmässä silloin tällöin. Rohkaisevasta vastaanotosta otettuna olen kerännyt muusikoiden.net-kirjoitteluni oheen kera ”kommenttiraitani”.

Haluan vielä painottaa, että tässä ei puhu nyt opettaja, vaan ehkä juuri kaltaisesi musiikinharrastaja, joka oivaltanut taas jotakin ja kirjannut ylös.

MITÄ OLEN OPPINUT KOTISTUDIOTYÖSKENTELYSTÄ

Se rytmikitararaita, tai muu vastaava, joka on ollut ikäänkuin koko homman sokkeli, ei välttämättä olekaan saundillisesti tai soitannollisesti toimiva enää myöhemmin päällesoittojen jälkeen – ei muuta kuin uutta sokkelia tekemään, toivoen että se solahtaa nätisti tilalle.

Tuossakin voi ajautua niin ojasta allikkoon. Ääniteltyäsi rytmikitaran uusiksi rupeat höristämään korviasi, että ovatko ne alkuperäisen rytmikitaran mukaan soiteltut instrumenttiosuudet nyt ristiriidassa uuden rytmikitaran kanssa? Mutta tälläisiähän pähkäilevät ”oikeissakin” studioissa.

Kun äänitysprojekti tuntuu menevän oikein takkuun, niin siinä hyvä hetki ”kalibroida korvat”. Virrat poikki studiosta, ylös ulos lenkille, kahville, kavereita tapaamaan, soita mummolaan tms.

Bassoraitaa voi lähestyä kysymyksellä ”kuinka paljon olisi mahdollista ruuvata pois alataajuuksia?”.

Aikanaan bänditreeniksellä rumpusettiä mikitellessämme kaveri hoksasi, että bassorumpumikki-kanavan bassosäätimen voi kääntää nolliin, kyllä sitä botnea piisaa. Siinä paikallistettiin taas eräs tarpeeton huminan lähde.

Ja vielä niin kiinnostaviin alapääjuttuihin: akustista kitaraa ei mikitetä suoraan ääniaukkoon, vaan yleensä noin 12.nauhavälin kohdalta. Ja kyllä, myös akkariäänityksessä sopii suodattaa matalia taajuuksia isolla kädellä. Säästä se taajuusalue basistille. Jostakin tulikin mieleeni basson äänittäminen.

Saadakseni mahdollisimman kuluttajaystävällisen bassosaundin nakkasin lopulta studiokuulokkeet nurkkaan ja äänittelin basson iPhonen kuulokenapit korvissani.

Ehkä se on se tämän ajan eräs referenssiformaatti? Ennen vanhaanhan niitä miksauksia koekuunneltiin kannettavista kasettiradionauhureista ja autoradioista, siis tosiaan kuluttajan välineillä, eikä studiomonitoreilla.

Pidin aikani Squier-jazzbassossani flatwound-kieliä. Eräs oikea basisti tuumaili, että flatwoundit kyllä jees, mutta ehkeivät oikein soi nimenomaisessa soittimessani. Palasin pian roundwound-kieliin. Bassosoundi selkeni ja korville kivulias kumina katosi.

Musiikkia harrastamaton elämänkumppani saattaa kuvitella, että kotistudiosessio sujuu tuosta vaan kuin Ikean mööpelin kasaaminen ja sitten hilpaistaan kärppänä yhteisen laatuajan viettoon.

Sanan ”musiikin harrastaminen” tilalle voi toki tarjota muutakin sanaa, vaikka sitten museoautojen entisöinti tai taidemaalaus. Minä vaan kyhäilen löylykauhoja, vaikka saisihan niitä kaupastakin. Ymmärtäväinen puoliso huomaa kuinka tärkeästä puuhastelusta toiselle on kysymys. Eipä mökötä kaljatölkki kädessä, kun pitää kätensä kiireisenä muualla.

TYHJÄN PAPERIN KAMMO JA REC FOBIA

Pro-tason äänitysstudio ei tee biiseistäsi ammattimaisen kuuloisia, ellet ole työstänyt niitä valmiiksi. Vahva biisi kuuluu läpi, vaikka olisit äänittänyt sen sanelukoneella.

Mun serkun kaverilla on äänitysstudio. Me voitais mennä ehkä joskus sinne äänittämään jotain.

Jotain? Ihan kiva. Mutta miettikää nyt ihmeessä loppuun, että mitä oikein menette äänittelemään. Harvoin se äänitysstudion uljas miksaustiski tekee raakileestakaan biisi-ideasta klassikkoa. Muuten tuhlaatte vain toistenne aikaa.

Meille kolmelle vesselille tarjoutui yllättäen eräänä pääsiäispyhänä ilmaista studioaikaa ihka oikealle äänitysstudiolle. Olisi saanut mellastaa studiolla vaikka joka jeesuksen ilta kiirastorstaista pääsiäismaanantaihin.  Jonkin verran yhteisiä musisointihetkiä oli ollut vuosien varrella. Solistisempaan rooliin päätynyt kitaristi tunsi olonsa kuin vävykokelaaksi, joka oli pakotettu ykskaks pitämään juhlapuhetta appiukon pirskeissä. Noh, ehkä vähän voimakas kielikuva tämä, sillä kotoisassa ilmapiirissä kuitenkin äänittelimme niitä näitä narulle. Mutta emme me astelleet ulos klassikkodemo takataskussamme.

Eivätkä ne biisitkään meinaa aina tulla kuin tykin suusta, vaikka mitä etydejä olisit harjoitellut itseksesi pitkät illat. Minä menen usein lukkoon open stage-tilanteessa ja ensimmäinen mieleeni tuleva biisi on Susie Q. Ehkä sain siitä aikanaan CCR-stigman otsaani (kun kaikki eivät tiedä, että se on Dale Hawkinsin biisi). Kadehdin niitä luonnonlapsi-trubaduureja, jotka osaavat tuosta vaan heittäytyä improvisoimaan tajunnanvirtaa.

Hieman toisinto kohdasta ”hienot studiokamat”, mutta eriytän kuitenkin: Arvokkaat ja fancyt soittokamat eivät tee sinusta taitavaa soittavaa, ellet harjoittele tarpeeksi (toki voivat motivoida treenaamaan enemmän).

Tässä jouduin tarkentamaan sanomisiani foorumilla. Soittaako uskottava taiteilija halvalla rämällä vai onko hän vakavasti otettava vasta kun kaulassaan roikkuu monen tonnin Fender tai Gibson? Pois se minusta, että lähtisin arvottamaan tekijäänsä käyttämänsä laitteiston perusteella. Eikös se ole niin että kunhan on hyvin kirjoittava kynä?

Ehkä tuo oli enemmänkin kaltaisilleni, että varo haksahtamasta pahempaan välineurheiluun. Vaikka tokkopa harva musiikin harrastaja tai ammattilainen saavuttaa täydellistä immuniteettia GAS-syndroomalle. Oman elämäntilanteeni vuoksi olen pakotettu olemaan tarkan markan mies ja puntaroimaan soitinkaupan houkutuksien äärellä: Tekisikö tuo efektilaite musiikistani vielä parempaa? Entä jos nyt vaan lujittaisin suhdettani vanhaan kolhuiseen kitaraani?

Mahtaisinko taloudellisesti huolettomammassa tilanteessa poimia kitaroita kuin marjoja metsästä? Ikuisuuskysymys: mitä tekisit lottovoitolla? En tiedä, mutta enpä edes lottoa. Jospa nyt iloitaan nyt tästä mitä on saatu? Vaikka en ole mikään mestari asiassa, niin yritän parhaani mukaan psyykata itseäni että hei, se hyvä meininki on tässä ja nyt.

Jatkuu jaksossa ”Kun kotistudion lämpimäinen on valmis”.

 

Juice

Kevättalvi 2003. Nelosen raitiovaunu mataa Mannerheimintietä lauantai-iltana Kisahallin kohdalla kohti Helsingin keskustaa. Päihtynyt, epäilemättä paljon viinanhuuruisia aikoja viettänyt mies tuijottaa lähellään istuvaan nuoreen pariskuntaan.

Mä oon soittanut kitaraa Juicen bändissä. Se oli sellainen vittumainen, savolainen piällysmiäs, tokaisee mies.

Muissa olosuhteissa entisen muusikon muistelot saattaisivat saada vastakaikua, mutta nuori pariskunta ei liene otollisinta kohderyhmää. Istuin ratikassa muutamia penkkirivejä taaempana, matkallani Meilahden Pihlajatieltä kohti lauantai-illan huumaa, eikä juopuneen ratikkamatkustajan avautuminen ollut itsellenikään sen hetkinen kiinnostuksen kohteeni. Nyt saattaisin kuunnella, kukaties.

Varttuessani teiniksi 80-luvun alussa Juice Leskinen oli suomirockin kermaa. Hänen biisejään soittelimme yhteislauluhetkissä ja jamisessioissa angloamerikkalaisten rokkiklassikoiden ohessa. Tuli kulumaan kuitenkin vielä jokunen vuosi, ennenkuin Syksyn sävel ja Viidestoista yö nuotinnettiin peruskoulun laulukirjoihin – Love Me Tender, Hound DogOb-La-Di, Ob-La-Da ja Yesterday olivat rohkeinta (tai rokeinta) minun aikani koulukirjoissa. 2000-luvun koululaisten laulukirjathan ovat ihan poppivihkoja. Ei ne nykynuoret joudu opettelemaan enää maakuntalauluja!

Juicen laulut ovat ajat sitten kytkeytyneet merkittäväksi osaksi kansakunnan kollektiivista muistiaPeter von Baghin ikivihreää ilmaisua lainatakseni. Spontaanissa bändijamisessiossakin on vaan niin päivänselvää, että miten Pilvee pilveen säkeistönvaihdot soinnutetaan, minkälainen rumpufilli tulee Kaksoiselämään kertosäkeen viimeiseen kertaukseen ja 3:30-biisin kitarasoolo ei voi mennä millään muulla tavoin kuin Petteri Salmisen 50 pennin kolikolla soittama (vuonna 1975 julkaistulla studioalbumilla Juice ja Mikko).

Olen kuunnellut Juicen musiikkia vuosien tauon jälkeen, penkonut Spotifysta Coitus Int-yhtyettä ja muita varhaistuotantonsa anarkistisia hengentuotteita. Juice oli nuori, nälkäinen ja suu täynnänsä sanottavaa; vähän eri kuuloinen Juice kuin lupsakka kansantaiteilija, jonka humoristiset kupletit saavat aina taattua soittoaikaa formaattiradiokanavilla (pois se kuitenkin minusta, jos joku on aistivinaan negaatiota lauseestani).

Juice lupsakka? Vai oliko se ”sellainen vittumainen, savolainen piällysmiäs”? Kertooko joulupyhinä 2018 Finnkinon näytöksiin tullut Juice-elokuva hänestä? Näyttelijä Riku Nieminen hoitaa hienosti pääroolinsa, eikä tuo kertaakaan mieleen ketään Putous-hahmoa. Heinolassa jyrää ja muutamat muut keikkakohtaukset rokkasivat niin hienosti, että melkein huomaamattahan se lenkkari rupesi lyömään tahtia lattiaan. Ainakin pukeutumisessa ja autoissa on saavutettu 70-luvun ajankuva. Mutta oliko silloin tosiaan aina pyttipannu tirisemässä hellalla?

Elämäntarinani on kuin B-luokan leffan käsikirjoitus. Hylkäisin idean oitis, jos joku ehdottaisi sen filmaamista, sanoi näyttelijä Kirk Douglas kerran. Hyvä muistaa vaikkapa 40 vuotta sitten filmatusta Buddy Holly Storysta, Oliver Stonen Doors-elokuvasta, Markku Pölösen Baddingistä ja Timo Koivusalon suurmies-filmatisoinneista lähtien, että se elämänkerraksi sanottu leffa ei ole dokumentti.

Juice-elokuva antaa ymmärtää, että Coitus Int-yhtyeen riiminikkareiden Juicen ja Harri Rinteen rinnakkaiselo olisi ollut melkoista kukkotappelua. Leffa skippaa myös esimerkiksi Mikko Alatalon arvostetun Lauluja Siirtomaa-Suomesta-trilogian siirtyen suoraan Syksyn Sävel-laulukilpailun voittaneeseen huumoriralliin Rikoo on riskillä ruma. Muun muassa nämä Juice-elokuvan asiavirheet Harri Rinne oikaisi tyylikkäästi ja hienolla itseironialla facebook-päivityksessään joulukuussa 2018 ennen ensi-iltaa.

Oman kiinnostavan näkökulmansa tuo myös edesmenneen NRGM-verkkolehden laadukas Juice-artikkeli vuodelta 2012, jossa jututettavana vanha palkollisensa Jari Yliaho, vailla kaunan häivääkään muisteluissaan.

Saas nähdä että intoutuvatko kirjapainot putkauttamaan uuden painoserän vuonna 2014 ilmestynyttä ja ilmeisen tasokasta elämänkertaa Risainen elämä. Sopisihan tuo minulle, kun jäi edellisellä kerralla pelkästään hypistelyasteelle lähikauppani pokkariständillä.

Olikohan se nelosen ratikan juomaveikko oikeasti joku Juicen vanha bändikaveri?

Elvis ilmestyi stagelle

Aloitan tuoreehkolla takaumalla 2010-luvun Helsingissä. Dialogin osapuolina kaksi esiteiniä poikaa ja satunnaisena kuulijana nelikymppinen setä.

– Ootsä nähnyt se Nicky Minajin videon Anakonda?

– Ai se? Sehän on jo vanha juttu.

– Vanha? Mä sanoisin jotakin Elvistä vanhaksi jutuksi.

Loistavaa, nuorukainen! Korviisi oli siis kantautunut jotakin yhdysvaltalaisesta rock’n’roll-laulajasta nimeltään Elvis Presley? Silloin kun minä olin sinun ikäisesi, Elvis oli kuollut aivan hiljattain. Kekkonen oli viimeistä täyttä kauttaan Suomen presidenttinä. Armi Aavikko oli valittu Miss Suomeksi, Suomen naapurimaa oli Neuvostoliitto… ai että et ole kuullut, mutta Elviksestä sitten? Ei se mitään, let’s talk about Elvis.

Henkilökohtaisesti toivon että se Elvis mitä olet kuullut tai nähnyt, ei ole B-luokan elokuvien Elvis 60-luvulla tai 70-luvun pöhöttynyt, lääketokkuroissaan hihittelevä kehäraakki Las Vegasin pelikasinoilla? Mutta en tunnustaudu niin fundamentalistiksi, joten pitäköön itsekukin minkälaista Elvis-kuvaa tahtoo. Ja vaikka mitä tulenkin kirjoittamaan jatkossa, niin Elvis ei ole minulle niin pyhä asia, ettenkö voisi heittää itsekin pilaa. Kieltämättä siinä on muuten joku nyrjähtänyt karismansa, kun Elvis laulaa Old McDonaldia (eli Piippolan vaaria) kanoille – en ole totta puhuen nähnyt tuollaista kohtausta, mutta voin melkein nähdä sieluni silmin. Olisikohan Elvis näytellyt 31 elokuvassa, jos oikein laskin? Viisi tai kuusi muistan noista nähneeni. ”Elokuvan nimen olisi voinut korvata järjestysnumerolla”, kommentoi kerran eräs leffakriitikko Elviksen tuotenimellä suollettua metritavaraa.

Jos puhuisi sitten niistä hyvistä ajoista, suosikkivuosikerta-Elviksestä? Mikäli minut herätettäisi kolmen aikaan yöllä ja kysyttäisi, niin ilmeisin vastaukseni olisi ajanjakso Sun Records-levytyksistä ensimmäisiin sessioihin RCA-yhtiölle. Yksityislentokoneet, Graceland, farmillinen Cadillac-autoja ynnä muut ylellisyydet odottivat vielä jossakin kulman takana. Oli vain poika Tupelo Mississipistä, jolla oli hinku soitella vähän kitaraa, lauleskella Dean Martinia, vanhoja gospel-sävelmiä, ehkä vähän rhythm’n’bluesia jne. Sotien jälkeinen nuoriso kaipasi uuden oman musiikkinsa ja Elvis ilmestyi sopivasti näyttämölle… Mutta nyt kun jäin tuossa nyt vielä miettimään niitä suosikkivuosikertojani, niin haluaisin mainita ainakin 68-comebackin, vuoden -69 Memphis-sessiot ja That’s The Way It Is-dokumentin…

Ennen Elvistä ei ollut mitään (John Lennon)

Vartuin Vantaanpuistossa vuosina 1975-1988, ekaluokkalaisesta parikymppiseksi, tuuheiden metsien ympäröimänä, Hämeenlinnantien etäisessä pauhussa. ”Vantiksesta” ei muodostunut koskaan mitään massiivista asuinaluetta, vaikka toisin kunnanisät olivat aikanaan kaavailleet. Rakennuslupia ei myönnetty lentomelun takia. Yhdeksän kilometrin päässä sijaitsi Helsinki-Vantaan lentoasema. Niitä flygareita lensi tosiaan niin usein ettei kohta enää huomannut. Jos juttelit pihalla kaverisi kanssa, niin piti vaan odottaa tovi että DC-kasit ja -kympit ja Caravellet olivat jylisseet etäämmälle.

Ensimmäisiä kavereitani Vantaanmäellä oli Kari, minua pari vuotta nuorempi esikoululainen. Kävin ensimmäistä syksyäni Vantaankosken ala-asteella.

”Nyt tää mun tukka on niinku Elviksellä”, totesi Kari suittuaan vedellä kostutetut hiuksensa.

”Jaa?”, vastasin tutkien nuoremman leikkikaverini kampausta.

Hän oli tietoinen jostakin mistä minä en ollut. Nimessä Elvis oli jotakin tuttua. Paljon kiinnostavampia juttuja olivat televisiosarjat Avaruusasema Alfa, Kuuden miljoonan dollarin mies ja Jules Verne-seikkailut. No, kyllä minä muistan tykänneeni parista biisistä alakouluikäisenä: Erkki Liikasen muikeat rallit Evakkoreki ja Jokkantii. Niillä lauluilla television viihdeohjelmista tuttu rempseä lauluveikko oli kopannut voiton Syksyn Sävel-laulukilpailusta vuonna 1975 ja 1976. No, sitten syksyllä 1977 kuoli Elvis. En voi sanoa muistavani siitä paljoa. Ehkä äitini oli näyttänyt jotakin aikakausilehden juttua.

Pienten poikien leikit taakseen jättävä 10-vuotias on otollista maaperää jollekin uudelle ja makealle, mitä vaan tarjolla on. Se uusi ja makee juttu olisi voinut yhtä hyvin olla Hurriganes, Sex Pistols tai Jimi Hendrix, sillä ne olivat niitä nimiä joista isommat pojat juttelivat kotipihalla ja koulun välitunneilla. Yksi niistä kotipihan isommista pojista oli nimeltään myös Mika ja tuli vuosia myöhemmin soittamaan Smack-nimisessä rokkibändissä. Mantereet asuivat kerrosta ylempänä; se oli se rokin mekka Vantaanmäeltä, josta tulvi rock-musiikki rappukäytävään joinakin iltapäivinä.

Oma käteni osui vanhempien levyhyllyssä täsmäpommiin nimeltään Elvis’ Golden Records Vol.1. Levynkannessa komeili 68-comeback-shown Elvis, sylissään Scotty Mooren uljas puoliakustinen kitara Gibson Super 400. Rock! Ja kun älppärin A-puolen aloitusraitana oli Hound Dog, joka kuulosti todella räyhäävältä kymmenenkesäisen korvissa, niin eipä siihen enempää vakuuttelua enää tarvinnut. Elvis-löytöni kohdalla toteutui porttiteoria; rokkia piti saada koko ajan lisää! King Creole, Jailhouse Rock ja Tutti Frutti olivat maailman makeimpia biisejä noina päivinä.

Kotilähiön pihalta löytyi muutama hengenheimolainen: Tommi, Antti ja Kimmo, oikeastaan pitkälti sama kokoonpano, joka oli vielä hetki sitten tuonut kuudestilaukeavien nallipyssyjen lakia Piispankylän reheviin metsiin. Niinpä ase vaihtui kitaraan ja yhtäkkiä olimme Vantaanmäen Elvis-minifanclubi. Toimintaamme sisältyi tietenkin suosikkilaulajamme musiikin huudattaminen c-kasettiradionauhurilta, joka oli pähein medialaite noina päivinä. Se oli nimittäin verraton formaatti myös itse tehdyn musiikin tallentamiseen. Pian teki mieli yrittää samaa kotona katseen osuttua seinällä roikkuvaan postimyyntikitaraan.

Kotiväen poissa ollessa veimme kasettinauhurin, kitaran ja kaikenlaisen soittimeksi hyödynnettävän kylpyhuoneeseen. Hyvästä huonekaiusta huolimatta lopputulos ei kuulostanut kuitenkaan edes demoversiolta Heartbreak Hotelista. Tompalla – myöhemmin tulevalla rokkibändi-vokalistilla – piisasi kyllä äänivaroja jo alakoululaisena. Me muut hihittelimme ihastuneina, kun Tomppa huusi naama punaisena biisiä jonka sanat menivät koko ajan jotakin ”get on”. Sehän ei ollut tietenkään Elvistä, mutta kuulosti myös erittäin asialliselta jutulta!

Myöhemminhän minä ja Tommi opettelimme soittamaan oikeasti kitaraa. Minulla on vieläkin tallella repaleinen Ulf G. Åshlundin Näe, kuule ja soita-oppikirja. Siinä oli yksi harjoituskappale nimeltään Blues In My Mind, jonka sointupohja oli ihan blues-kaavaa: A, A7, D ja E7. Herkistin kuuloani sointupohjaa tapaillessani ja sitten keksin soittaa sen nopeassa rytmissä: Tämähän oli That’s Allright Mama! Tavallaan olin siis keksinyt saman kuin 19-vuotias Elvis.

Vantaanpuiston ostarilla oli Hämäläisen kioski. Sieltä olimme aikanaan ostelleet Kuuden miljoonan dollarin mies– ja Avaruusasema Alfa-purukumia, joissa oli mukana muutama keräilykortti. Epäilemättä tuo sama purkka kaupattiin myöhemmin uudelleen uusissa papereissa ja tällä kertaa Elvis-keräilykorttien kera. Voit kuvitella kuka osti.

Seuraava hankinta oli Suave-hiusrasva, jonka siveleminen päähän oli aika rehvakas tempaus alakouluikäisiltä pojilta. En ole unohtanut sitä hajua. Tommi näytti tosiaan pienoisversiolta Teddy & Tigersien Aikka ”Teddy Guitar” Hakalasta! Hiusrasvan annostelun määrä oli oma taitolajinsa ja varmasti meni itselläni överiksi monta kertaa; liian rasvainen hiuskuontalo näytti lähinnä öljytynnyrissä uitetulta, eikä siitä pystynyt rakentelemaan yhtä näyttävää ”ankanpyrstökampausta”. Aikuiset virnuilivat hyväntahtoisesti miniatyyri-rokkari-lookeillemme, sillä ei rasvaletti ollut enää silloin mikään shokeeraava näky. Kirkkaaksi värjätty tukka oli kyllä varsin rajua, voitko kuvitella? Ehkä pari punkkaria lähikulmilta saattoi rohkaistua moiseen tekoon 70-luvun lopun Länsi-Vantaalla. Entäs voitko kuvitella myös että Eppu Normaali luokiteltiin noihin aikoihin punkrock-yhtyeeksi: julistihan bändi ensisinglensä B-puolella että Elviksen kuolema ei mua liikuta. Silkkaa rettelöintiähän tuollaisten levyjen julkaiseminen oli kun A-puolella oli vielä biisi Poliisi pamputtaa.

16.8.2017. Neljäkymmentä vuotta Elviksen kuolemasta. Onko esimerkiksi Jim Morrisonin kuolema liikuttanut niin laajasti kansakuntia sukupolvesta toiseen? Tuleeko David Bowien ja Princen muistopäiviä muistamaan muut kuin hartaimmat faninsa? (Ja älkää ymmärtäkö että vähättelisin edellämainittuja musiikkineroja. Tämä on vain rock’n’rollia, mutta pohdin sitä).

Mikä teki Elviksestä niin ison? Minusta on hauska spekuloida, että entä jos Eversti Parker olisikin tavannut Jerry Lee Lewiksen? Jerry Lee olisi ollut ehkä liian tuittupäinen kaveri ohjailtavaksi, kuten myös ehkä Sun Records-tallikaveri Billy Lee Riley; hänellä olisi piisannut lahjakkuutta, ääntä ja ulkonäköä. Elvis sattui paikalle. Älä ymmärrä tuotakaan vähättelevän sävyiseksi. Entä jos Elvis olisikin jäänyt autokuskiksi elektroniikkafirmalle, jammaillut silloin tällöin lähikuppiloissa ja kaivettu myöhemmällä iällä esiin kulttiartistina, joka olisi tehnyt arvostettuja levyjä Rick Rubinin tuottamana? Olisiko Elvis pysynyt piilossa niin kauan? Onko meiltä tällä hetkellä piilossa tai huomaamatta joku uusi Elvis?

2017 on ollut hyvä vuosi juhlistaa erinäisiä asioita, kuten alkukesästä Beatleseiden Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band-levyn 50-vuotisjuhlaa. Ja hei, minäkin juhlin samana kesänä viisikymppisiäni! Olin aikaa sitten ajatellut että juhlani tulisi olemaan musisointipitoinen ilta kotoisassa kapakassa ystävien seurassa ja niinhän se toteutui, with a little help from my friends. Illan aloitti minun ja Tommin duo Vantiksen Pojat, ohjelmistona Elviksen Sun Records-kausi ja pari Eddie Cochranin rokkia; eipä olisi voinut olla osuvampi startti sille musiikki-illalle!

Jim Jarmusch ohjasi vuonna 1989 elokuvan Mystery Train, jonka tapahtumapaikkana on Elviksen kotikaupunki Memphis. Eräässä episodissa italiainen naisturisti yöpyy yötään Screamin’ Jay Hawkinsin isännöimässä hotellissa. Nainen havahtuu unestaan kun Elviksen haamu putkahtaa keskelle huonetta itsekin hieman hämmentyneen oloisena.

Calling Elvis, I’m here alone (Dire Straits)

Onkohan siellä vielä joku lukemassa? Ne Nicky Minajista keskustelleet teinipojat ovat varmasti poistuneet ajat sitten Elvis-höpinöitäni kuulemasta. En saanut naputeltua kovinkaan paljoa faktapohjaisesti Elviksestä, enkä nyt kovasti yrittänytkään – sitä varten ovat tietokirjat ja wikipediat. Ehkä tämä teksti on vähän niin kuin tuo Mystery Train-elokuva; Elvis lymyilemässä koko ajan jossakin taustalla, sivulla, välillä tarinan keskiössä.

Kiitos Elvis! Kaikenlaista omituistakin olen lukenut sinusta, mutta olen jättänyt ne jutut omaan arvoonsa. Minulla on vain musiikkisi ja se on merkinnyt minulle paljon.

Kirjoitin Elvis Presleystä ensi kertaa vuonna 1967. Tein niin koska rakastin hänen musiikkiaan ja minusta sitä pilkattiin ja hyljeksittiin epäoikeudenmukaisesti. En kirjoittanut elokuvista, imagosta tai suosiosta. Kirjoitin ihmisestä jota pidin suurena blueslaulajana.

Peter Guralnick: Viimeinen juna Memphisiin (1994)