Minä, Tokai & Tokaji soittokeikalla

stage, skebat ja stobet
Kuvituskuva, ei ehkä liity tarinassa mainittuihin henkilöihin ja tapahtumiin

Se oli loppukesää -98, kun soitimme Sanna-Kaisan ja Vesan hääjuhlissa. Sanna-Kaisa oli Antonin systerin ystävätär. Anton oli meidän bändin toinen kitaristi ja minä soitin toista kitaraa – minulla oli noihin aikoihin punainen Tokai Stratocaster. Marko oli laulaja, Rike koskettimissa ja kakkossolistina, Vilkku rummuissa ja Kerkko bassossa.

Hemmetti, kun mä olin yrittänyt sanoa jätkille treeneissä, että pitäisikö Joutsenlaulu vaan transponoida, A-molli menee liian korkealta Maken äänialalle! Anton letkautti huolettomasti, että meidän Rike vetää sen kuin mikäkin tähtitenori. Rike veti lähinnä kuin tähtidena tuolla keikalla ja tarkoitan lähinnä bissen vetämistä, en biisien.

Olihan Rikellä kyllä ollut kuulemma flunssa parin päivän ajan ja oli nähnyt mallasvalmisteissa täsmälääkkeen vaivaansa. Luulen vaan että tuossa ns. virustorjunnassa tuli haittaohjelmana sävelkorvan tulehdus. Kolmekymppisessäkin Rike unohti versen soinnut totaalisesti. Kosketinsoitintaiteilijamme sentään havahtui että nyt lipsahtelee ihan ihmeharmonioita sormioilta ja pidättäytyi biisin loppuajan pelkän perusriffin tuuttamisella.

Varsinainen päävokalistimme Make ei ollut haukannut niin tuhtia hiivapalaa kuin jotkut bändistämme. Eikä sitä nuottiöljyä tarvitakaan aina laulusanojen unohtamiseen. Black-out voi iskeä vaikka oman kotirapun ovikoodia räplätessä. Niin Markokin ykskaks unohti sanat Levottoman Tuhkimon väliosaan. Rike lopetti syntikkansa pimputtamisen ja riensi mikkiin jeesaamaan kaveria. Rike muisti kyllä laulunsanat, mutta flunssan ja viskin runtelema äänensä kuulosti ehdalta puistokemistin pihinältä pahaisessa karaokebaarissa. Antonin systeri ja morsmaikku virnistivät päätään puistellen yleisön joukossa.

Morsiamen eno – oliko se nyt joku Eerola – hytkyi naurusta, melkein kuulin korvissani flegmaattisesti kuplivan höhötyksensä ”he-he-he-he…”. Eräs häävieras, itseasiassa minun ja Kerkon vanha koulukaveri Ollikainen oli sitkeästi sitä mieltä että Eerola oli legendaarinen näyttelijä Ossi Ahlapuro. Mutta minäpä olin ollut melkein kymmenen vuotta tsupparina Yleisradiolla ja sattunut samaan hissiin Sen Aidon Ahlapuron kanssa. Mikä ettei Eerolakin olisi voinut olla joku ääninäyttelijä, mutta oli kuitenkin joku osastopäällikkö jossakin – tai pälikkö, kuten oli lukenut Antonille lähettämänsä sähköpostin allekirjoituksena. Jotakin kappaletoiveita siinä oli ollut, sellaisiahan ihmisillä aina…

”Osaisitteko te sen Titanic-biisin?” tuli kaaso Camilla kysymään soitettuamme toistamiseen Lenny Kravitzin Always On The Runin paikallisen rokkipoliisipartion määräyksestä.

”Joo, sehän on tää: Titanic, rautavuori, Titanic, rautakuori…”, hörähti Rike, hoilaten 80-luvun Frederik-hittiä.

”Emmä tota tiiä. Mä tarkoitin sitä Barba Streisandin laulamaa biisiä siinä elokuvassa, jossa oli Leonardo DiCaprio…”

”Ai niin. Mutta itse asiassa sen lauloi Celine Dion”, korjasin.

”No joo, en nyt pyytänyt musiikinopetusta soittajapojilta vaan tuon Titanic-elokuvan biisin. Mutta ei ilmeisesti oo eikä tuu”.

”Juuri näin. Ei me olla opeteltu sitä. Siinä on aika paljon sointukäännöshässäkkää, eri biisin osia…”, perustelin.

”Jussi, Cami just sanoi ettei halua musiikkianalyysia. Toki voimme myöhemmin keikan jälkeen antaa… analyysia. Mutta kitaramies ei tule selostamaan mitään häss…äköistä”, sutkautti Vilkku rumpupatterinsa takaa.

Niin, Vilkun likainen mielikuvitus on aina ollut 90 asteen pesun tarpeessa. Markokin uumoili että kohta saattaa kierrokset yltyä ja yritti pelastaa tilannetta.

”Jätkät hei, vetäistäänkö nyt sitten Wonderful Tonight, onhan sekin slovari?”

”Taas?” älähti Kerkko.

”No, Tears In Heaven?”

“Hääjuhlissa? Jos tässä täytyy soittaa Cläbää niin mieluummin vaikka Layla! Riken laulusaundikin lähentelee jo uskottavaa tuskaisuutta”.

”Ai jaa, no kiitos”, havahtui Rike, jonka sarkasmitutkan kalibrointi ei ollut kuka ties herkimmillään.

”Mikäs hemmetin keskustelupaneeli teillä on täällä?” puhisi paikalle päätynyt ja myös päihtynyt bestman.

”Me äänestetään että kuka on paras laulaja, Frederik, Celine Dion, Clapton vai Leonardo DiCaprio. Ooksä mukana?”

”Tota vikaa mä en tunne. Mutta äänestäkää vitun pian ja alkakaa soittamaan. Vai onko tää se hetki kun kaivetaan levymusat esiin?”.

”No, ei todellakaan, ellei sulla ole Leonardo DiCaprion levyjä”

Yritin luotsata keskustelua takaisin asialinjalle ja heitin uuden biisiehdotuksen.

”No, vetäistään nyt sitten joku perusränttätänttä väliin. Roadhouse Blues?”

”E:stä vai A:sta?”, kyseli Anton uljasta Gibson Les Pauliansa virittäessään.

”Vedetään eestä ja takaa”, murjaisi rumpalipoika Vilkku, suoden riettaimman virnistyksensä kaasolle.

TAKAA PÄIN KELAUS

Kuuntelimme paria päivää myöhemmin livenauhoitusta hääkeikaltamme. Häävalssina oli Akselin ja Elinan häävalssi, joka meni poskelleen heti toisessa värssyssä, että ei auttanut muuta kuin keskeyttää ja hipsiä lähtöruutuun. Ehkä Marko oli huomioinut että tätä ikimuistoista hetkeä tuijottivat lukuisien silmäparin lisäksi myös useat kameraobjektiivit ja kuulutti mikrofoniin.

”Arvoisa juhlaväki. Suosittelemme videokuvaajia poistamaan kameroistaan äskeisen ja pyytäisimme hääparia ottamaan kohtauksen uusiksi”.

”Ja teidän rumpalin täytyy vetää samat jazz-fillit samoissa paikoissa!”. Joku musiikista vähäisen tietävä vitsiniekka paistatteli suosiossaan juhlaväen hörähtäessä.

Vilkun kapulat löivät kolmannen kerran lähtölaskennan yy-kaa-koo. Taustalla hohotti Eerola, se Ahlapuro-soundalike-mies. Ei sitä häävalssia kestänyt kuunnella, miltä mahtanut hääparista tuntua? Kerkko oli yrittänyt kaupata hääparille valssiksi Leevi And The Leavingsien biisiä En tahdo sinua enää, huolimatta sanoituksen ja tahtilajin epäsopivuudesta häävalssiksi.

Kerkko se muuten olikin sopimattomuuksien laulelemisen erikoisosaaja! Kolmannen Naisen Tästä asti aikaa kuulosti soitannollisesti oikeastaan hyvältä. Mutta vasta kasettitallenteelta kuulin, ettei Kerkko ollut laulanut mitään Hanhiniemen lyriikoita, vaan ihan omia herkkiä tuotoksiaan: Hipelöimästä itseäsi yllätin, poikavuosien kavereita hiplailit, sitä yhtä hullua etenkin…

Lentävä Kalakukon soittaminen olisi tuntunut ikuisuudelta, ellei Marko olisi omaksunut lauluunsa hulvatonta itäsuomalaisnuottia, sormiensa välistä välivislailut tuikaten. Make ei kuitenkaan toisintanut mitään Petelius-hahmoa, vaan ihan naama peruslukemilla tulkitsi. Hervottomana hihittelevä Anton oli ilmeisesti paikantanut tämän huumorin ja totisuuden leikkauspisteen. En tiedä mitä Ahlapuron näköinen Eerola kävi supattamassa neljän kielen maisterillemme Kerkolle.

”Seuraavaksi soitamme WASP-yhtyeen sävelmän Fuck Like A Beast. Naistenhaku!”, kuulutti Rike maireimmalla äänellään mikrofoniin.

Meillä muilla loksahti suut auki ja Make oli älähtämässä jotakin, jonka leikkasi kuitenkin rumpupatterin takaa rääkyvä Vilkku.

”Eiku me soitetaankin nyt Striptease-nainen ja omistetaan se morsiamelle!”.

”Täh? Emmä muista siitä muuta kuin sen Striptease-nainen tanssi vaan…”

Jotakin Vilkku tuohonkin kommentoi, mutta se hukkui kovaäänisistä tulvivaan Macarenaan. DJ-laitteiston luota poistuva bestman oli halunnut enemmän vipinää tanssilattialle. Tai laadukkaampaa musiikkia, juttua ja läppää.

– Jaa-a, pidetäänkin snadi breikki, kuulutti Rike mikkiin.

– Pitäkää helvetin pitkä breikki, ainakin ensi kesään! huusi joku Los del Rion hektisten rytmien läpi.

Make torui Kerkkoa WASP-läpästään, että oli liki kaupallinen itsemurha möläytellä tuollaista mikrofoniin. Kosketinsoittajavelhomme Rike pyrki selvästi palauttamaan hommaa ruotuun ehdottamalla Rafaelin enkeliä, jonka rumpalisuuruutemme ampui tylysti alas tiuskaisten että ”humppaa!”. Vilkulle nyt kaikki oli humppaa, missä oli mollisointuja, eikä ollut kitarasäröjä.

Kasettinauhuri oli unohtunut tallentamaan hetken Macarenaa ja Boombasticia, kunnes tallenteella seurasi äkkijyrkkä leikkaus kohtaukseen, joka sisälsi epävireistä blueskitaraa ja jotakin yninää laulumikrofoniin. Ei, siinä ei soittanut Anton eikä laulanut Marko. Se oli morsiamen serkkupoika Klasu, jolle boolimaljan henki oli kertonut, että Klasu oli unohdettu kitaristilupaus. Siinä oli kyllä sellainen lupaus, jota ei olisi ollut niin pakko toteuttaa; se sama kaveri joka oli vitsikkäästi huudellut Vilkulle jazz-rummuttelusta häävalssissa.

CODA

Kului vuosia kun kuulin seuraavan kerran hääkeikkaäänitystämme. Kasetti löytyi kirjahyllyn takaa, kun olimme auttamassa Rikeä muutossa. Anton pohti polttaa parhaat palat CD:lle ja harkitsi julkaisua myös mikseri.nettiin ja myspaceen, mutta Marko uhkasi oikeustoimilla, eikä suinkaan teosto-korvauksista huolestuneena. Toistaiseksi ainoa muisto tuosta hääkeikasta ovat siis nämä sanani. En ole varma mihin osoitteeseen   häävalssivideo päätyi Sanna-Kaisan ja Vesan lusikoiden jaossa – yhteiselon onnea kesti häiden jälkeen pari vuotta. ”Turhat häät”, murjaisi Kerkko.

Niin, mikäköhän sai minut nyt tuostakin kirjoittamaan? No, Marko lähetti eilen aamupäivällä whatsapp-viestin, jossa oli kuva bändistämme tuona surullisen kuuluisana iltana sekä teksti kesä 2019 – uhka vai mahdollisuus? Pikkulinnut olivat toki jo liverrelleet jotakin, että Make olisi navigoimassa avioliiton auvoisaan satamaan naisystävänsä Katjan kanssa. Minä olin katsomassa myös sitä edelliseen satamaan ankkurointia kahdeksan vuotta sitten, silloisena matkakumppaninaan Tiina – tai oliko tuo kerta sitten enemmänkin karilleajo? Matkapahoinvointia rakkauden merellä?

Ehkä näistä merellisistä visioista inspiroituneena kytkin vanhan Stratocasterini Voxin vahvistimeen, säädin kaiun täysille ja tapailin Fleetwood Macin Albatrossia. ”Jaa-a, mennäänkös me ensi suvena Maken ja Katjan hääjuhliin”, lepertelin kitaralleni kuin lemmikille tai perheenjäsenelle…

Advertisement

Layla lempiystäväin

–  Claptonilla, Layla puhelimessa.

–  Hyvää nimipäivää, Layla!

– Ai jaa? No kiitos vaan. En totta puhuen muista sellaisia, omaani saati muiden.

– En minäkään muista, mutta kuulin aamulla radiosta, että on Leilan nimipäivä. Jäin oikein odottelemaan, että tulisiko radiosta Se Laulu. Vaikka onhan minulla se LP-levyllä, CD:llä ja aikanaan opettelin soittamaan sen myös kitaralla.

– No vau! Tuo kertonee jotakin sinusta. Mutta miksi soitit juuri minulle?

–  En tunne ketään muutakaan Leilaa.

–  Sinä höpsö…

–  33 vuottahan olemme suunnilleen tunteneet?

–  Sinä sen sanot.

– Haluatko kuulla mitä kirjoitin sinusta toukokuussa 2011?

–  Noh, anna tulla, jos ei ole pitkä. Mieheni saattaa alkaa ihmettelemään, että mitä rakkausrunoa kuuntelen minuuttikaupalla toisen miehen lausumana.

– Heh, olet sinä hauska! Ei tämä taida olla ihan sellainen…

Leila nelkyt-vee

Ihastuin siihen silloin kun se vielä 16-kesäinen.  Olin muutaman vuoden sitä vanhempi, saman kesän lapsia kuin Sgt.Pepper, kuten vielä aikoinaan kehtasin kehuskella. Peruskoulu oli loppunut ja soittelin kotona kitaraa. Seuraava intensiivisempi yhteydenpito meillä oli Leilan täytettyä kaksikymmentä vuotta. Minulla oli silloin jo nykyinen musta Fender Stratocasterini sekä Gibson Les Paul, jonka vuosia myöhemmin myin äkkipikaistuksissani pois, hemmetti soikoon. Se kitara keräsi ihailevia katseita, karmiininpunaisella sisävuorella verhoiltu kitaralaukkukin oli porno, kuten eräs kaveri tokaisi.

Leilan kolmikymppisillä ei muistaakseni paljon nähty. Mahtoiko olla omaa kolmenkympin kriisiäni, että olin mukamas kiinnostunut vain nuoremmista? Silloin halusin repiä ja rikkoa vanhat jumalkuvani, rakentaa kaiken tyhjältä pöydältä. Sitten täytin neljäkymmentä. Toinen lapseni syntyi, omana syntymäpäiväni, numerologisesti hauskana yhteensattumana klo 20:20. Baarien mies en ollut, mutta kitaramies hautaan asti.

Keskusteltiin taannoin taas levyistä ja bändeistä erään musadiggarikaverin kanssa. Kerroin puhaltaneeni pölyt vanhasta suosikistani Derek And The Dominosin Layla And Other Assorted Love Songs-älppäristä.

”Onko siinä muitakin hyviä biisejä kuin se Layla?” töksäytti kaveri. No hemmetti on, ja ellei jopa kovempiakin kuin tuo levyn hittibiisi, tokaisin tuohduksissani. Bell Bottom Blues, Keep On Growing, Tell The Truth, Have You Ever Loved A Woman, Key To The Highway… Noh, meinaa tulla kohta koko levyn sisältö kumminkin. Hendrix-cover Little Wing on heikoin lenkki.

Eric Claptonin aiempia ja myöhempiä tekemisiä vähättelemättä olen sitä mieltä että Cläbä oli aivan omanlaisessa terhakassa vireessä juuri tuon Layla-levyn aikoihin. Positiivinen vaikutuksensa on epäilemättä ollut äänitysessioihin ilmestyneellä Duane Allmanilla, eräs tuon aikakauden superkitaristeja hänkin. Stratot ja Gibsonit huutavat ihanasti kilpaa stereokuvassa.

Ikäänkuin Leilan taannoisia nelikymppisiä juhlistaakseni kaivoin esiin 20-vuotisjuhlapainos-CD-boxin, joka sisältää remiksatun klassikon ohella kaksi CD:llistä jamisessioita ja vaihtoehtoisia ottoja, joita ainakin kaltaiseni vanha Clapton-fani kuuntelee sujuvasti. Muutama kappale 15 minuutin kitarabluesjameja korvakuulokkeissa ovat stimuloivaa soundtrackia työmatkalle. Mielenkiintoista huomata näillä epävirallisilla levyillä kosketinsoittaja Bobby Whitlockin kuuluvampi rooli Hammondin ja pianon äärellä. Toisaalta myös Claptonin kitaroinnista välittyy kenties totuttua monisävyisempi kuva. Bändin soitto on relaa ja hallittua. Jos soittosessio ei ollutkaan mikään raittiusseuran kokous, niin eipä se bluesöljy ja muut sen tapaiset asiat niin haitanneet lopputulosta.

Hyvää 40-vuotissynttäriä siis Leila, lempiystäväin, soi laulu syömmessäin! Tavattiin 2000-luvullakin ja se tuntuu hyvältä.

Minä, Belle ja Sebastian 2000-luvun alussa

Kuulin sinusta tänään pitkään aikaan. Itseasiassa siitä on kahdeksan vuotta! Kirjoitin joulukuussa 2010 päiväkirjaani kuunneltuani uusimman Belle And Sebastian-levyn Write About Love:

Tuttu teemerkki. Niin englantilaista (sorry, Belle And Sebastian, tehän olitte Skotlannista). Jotakin uutta maustetta teessä. Parilla ekalla siemaisullani olisin saattanut luulla teemerkkiä muuksikin, ellen olisi nähnyt pakkausta. Mukin puoliväliin juotuani tämä maistuu kuitenkin niin tutulta, lämmittäen pakkasen puremana talvipäivänä, kuin olisin nähnyt vanhan tutun pitkän tauon jälkeen. ”Huomasinkin sinussa jotakin tuttua, mutta olin epävarma. Joko siitä on melkein kymmenen vuotta kun tutustuttiin? Me olemme vanhentuneet, mutta yhä olemme innoissamme musiikista”.

Tutustuimme sateisena alkukesänä 2000. Fold Your Hands Child, You Walk Like a Peasant – niitä pöhköjä sanaleikkejä ja muutama aivan kuningasbiisi – Belle And Sebastianin albumikokonaisuudet ovat ehkä olleet aina epätasaisia. Joka tapauksessa erittäin mielenkiintoista puuhastelua sen aikaisessa musiikki-ilmastossa. Belle And Sebastianin tyypit ovat olleet parhaimmillaan niin innovatiivisia, että bändillä on tuhlata loistavia biisejä pikkulevyille, jotka eivät siis ennen vuonna 2005 Push Barman To Open Old Wounds-kokoelman ilmestymistä päätyneet pitkäsoitoille. Vähän niinkuin se eräs B-kirjaimella alkava nelikko Liverpoolista silloin aikoinaan? Alkukesän 2001 helteiden aikaan ilmestynyt singlelevy Jonathan David herätti sisimmässäni vastarakastuneen tuntemuksia. Siinä soi jotakin Kinksiä ja Beach Boysia, mutta kuitenkin erittäin Belle And Sebastiania, että kuurokin sen olisi tajunnut. Vuoden huipensi uljaasti orkestroitu herkkä pop-sinfonia I’m Waking Up To Us. Itseäni varttuneempi musadiggari tuhahti, että sehän on ihan Love-pastissi (siis se 60-luvun amerikkalaisyhtye, ei suomalainen levymerkki), mutta en antanut moisen himmentää suunnatonta ihastustani. Suhteemme oli kenties kiihkeimmillään noin vuodet 2000-2005 – laantuminen ei ole välttämättä Belle And Sebastianin syytä.

Nyt hän on tässä ja elävä… (Kauko Röyhkä: Laulujen nainen)

Ystävänpäivä 2018. Belle And Sebastianin uusi levy  How to Solve Our Human Problems. Tuntemus oli vähän jotakin samaa kuin tapaisi exän tai kauan maisemista poissaolleen ystävän. Niitä ihastuttavia ominaispiirteitämme ja maneereitamme, jotka paistavat läpi ajanpatinan ja historian kerrostuman, vaikka värjäisi tukan, vaihtaisi pukeutumistyyliä, lihoisi tai laihtuisi tai piiloutuisi lastenrattaiden taakse. Siinä hän on!

Jälleennäkemisestämme innostuneena kuuntelin pitkästä aikaan myös Write About Loven. Eräistä maagisista hetkistään huolimatta se kuulosti väsyneemmältä kuin How to Solve Our Human Problems. Vaikka Belle And Sebastian vaikuttaa hankkineen syntikoitakin välillä ja kokoonpanossakin tapahtunut enemmän tai vähemmän muutoksia (ainakin Isobel Campbellin eroaminen kauan sitten), niin uusimman albumin kuuntelukokemus vie tavallaan sateisen alkukesän 2000 tuntemuksiin. En koe mahdottomana ettemmekö tapaisi vielä 2020-luvullakin, mutta älkäämme ajatelko nyt sitä. Treffaillaan niin pitkään kuin tuntuu kivalta.

”And I said let’s all meet up in the year 2000
Won’t it be strange when we’re all fully grown…”

(Pulp: Disco 2000)

Elvis ilmestyi stagelle

Aloitan tuoreehkolla takaumalla 2010-luvun Helsingissä. Dialogin osapuolina kaksi esiteiniä poikaa ja satunnaisena kuulijana nelikymppinen setä.

– Ootsä nähnyt se Nicky Minajin videon Anakonda?

– Ai se? Sehän on jo vanha juttu.

– Vanha? Mä sanoisin jotakin Elvistä vanhaksi jutuksi.

Loistavaa, nuorukainen! Korviisi oli siis kantautunut jotakin yhdysvaltalaisesta rock’n’roll-laulajasta nimeltään Elvis Presley? Silloin kun minä olin sinun ikäisesi, Elvis oli kuollut aivan hiljattain. Kekkonen oli viimeistä täyttä kauttaan Suomen presidenttinä. Armi Aavikko oli valittu Miss Suomeksi, Suomen naapurimaa oli Neuvostoliitto… ai että et ole kuullut, mutta Elviksestä sitten? Ei se mitään, let’s talk about Elvis.

Henkilökohtaisesti toivon että se Elvis mitä olet kuullut tai nähnyt, ei ole B-luokan elokuvien Elvis 60-luvulla tai 70-luvun pöhöttynyt, lääketokkuroissaan hihittelevä kehäraakki Las Vegasin pelikasinoilla? Mutta en tunnustaudu niin fundamentalistiksi, joten pitäköön itsekukin minkälaista Elvis-kuvaa tahtoo. Ja vaikka mitä tulenkin kirjoittamaan jatkossa, niin Elvis ei ole minulle niin pyhä asia, ettenkö voisi heittää itsekin pilaa. Kieltämättä siinä on muuten joku nyrjähtänyt karismansa, kun Elvis laulaa Old McDonaldia (eli Piippolan vaaria) kanoille – en ole totta puhuen nähnyt tuollaista kohtausta, mutta voin melkein nähdä sieluni silmin. Olisikohan Elvis näytellyt 31 elokuvassa, jos oikein laskin? Viisi tai kuusi muistan noista nähneeni. ”Elokuvan nimen olisi voinut korvata järjestysnumerolla”, kommentoi kerran eräs leffakriitikko Elviksen tuotenimellä suollettua metritavaraa.

Jos puhuisi sitten niistä hyvistä ajoista, suosikkivuosikerta-Elviksestä? Mikäli minut herätettäisi kolmen aikaan yöllä ja kysyttäisi, niin ilmeisin vastaukseni olisi ajanjakso Sun Records-levytyksistä ensimmäisiin sessioihin RCA-yhtiölle. Yksityislentokoneet, Graceland, farmillinen Cadillac-autoja ynnä muut ylellisyydet odottivat vielä jossakin kulman takana. Oli vain poika Tupelo Mississipistä, jolla oli hinku soitella vähän kitaraa, lauleskella Dean Martinia, vanhoja gospel-sävelmiä, ehkä vähän rhythm’n’bluesia jne. Sotien jälkeinen nuoriso kaipasi uuden oman musiikkinsa ja Elvis ilmestyi sopivasti näyttämölle… Mutta nyt kun jäin tuossa nyt vielä miettimään niitä suosikkivuosikertojani, niin haluaisin mainita ainakin 68-comebackin, vuoden -69 Memphis-sessiot ja That’s The Way It Is-dokumentin…

Ennen Elvistä ei ollut mitään (John Lennon)

Vartuin Vantaanpuistossa vuosina 1975-1988, ekaluokkalaisesta parikymppiseksi, tuuheiden metsien ympäröimänä, Hämeenlinnantien etäisessä pauhussa. ”Vantiksesta” ei muodostunut koskaan mitään massiivista asuinaluetta, vaikka toisin kunnanisät olivat aikanaan kaavailleet. Rakennuslupia ei myönnetty lentomelun takia. Yhdeksän kilometrin päässä sijaitsi Helsinki-Vantaan lentoasema. Niitä flygareita lensi tosiaan niin usein ettei kohta enää huomannut. Jos juttelit pihalla kaverisi kanssa, niin piti vaan odottaa tovi että DC-kasit ja -kympit ja Caravellet olivat jylisseet etäämmälle.

Ensimmäisiä kavereitani Vantaanmäellä oli Kari, minua pari vuotta nuorempi esikoululainen. Kävin ensimmäistä syksyäni Vantaankosken ala-asteella.

”Nyt tää mun tukka on niinku Elviksellä”, totesi Kari suittuaan vedellä kostutetut hiuksensa.

”Jaa?”, vastasin tutkien nuoremman leikkikaverini kampausta.

Hän oli tietoinen jostakin mistä minä en ollut. Nimessä Elvis oli jotakin tuttua. Paljon kiinnostavampia juttuja olivat televisiosarjat Avaruusasema Alfa, Kuuden miljoonan dollarin mies ja Jules Verne-seikkailut. No, kyllä minä muistan tykänneeni parista biisistä alakouluikäisenä: Erkki Liikasen muikeat rallit Evakkoreki ja Jokkantii. Niillä lauluilla television viihdeohjelmista tuttu rempseä lauluveikko oli kopannut voiton Syksyn Sävel-laulukilpailusta vuonna 1975 ja 1976. No, sitten syksyllä 1977 kuoli Elvis. En voi sanoa muistavani siitä paljoa. Ehkä äitini oli näyttänyt jotakin aikakausilehden juttua.

Pienten poikien leikit taakseen jättävä 10-vuotias on otollista maaperää jollekin uudelle ja makealle, mitä vaan tarjolla on. Se uusi ja makee juttu olisi voinut yhtä hyvin olla Hurriganes, Sex Pistols tai Jimi Hendrix, sillä ne olivat niitä nimiä joista isommat pojat juttelivat kotipihalla ja koulun välitunneilla. Yksi niistä kotipihan isommista pojista oli nimeltään myös Mika ja tuli vuosia myöhemmin soittamaan Smack-nimisessä rokkibändissä. Mantereet asuivat kerrosta ylempänä; se oli se rokin mekka Vantaanmäeltä, josta tulvi rock-musiikki rappukäytävään joinakin iltapäivinä.

Oma käteni osui vanhempien levyhyllyssä täsmäpommiin nimeltään Elvis’ Golden Records Vol.1. Levynkannessa komeili 68-comeback-shown Elvis, sylissään Scotty Mooren uljas puoliakustinen kitara Gibson Super 400. Rock! Ja kun älppärin A-puolen aloitusraitana oli Hound Dog, joka kuulosti todella räyhäävältä kymmenenkesäisen korvissa, niin eipä siihen enempää vakuuttelua enää tarvinnut. Elvis-löytöni kohdalla toteutui porttiteoria; rokkia piti saada koko ajan lisää! King Creole, Jailhouse Rock ja Tutti Frutti olivat maailman makeimpia biisejä noina päivinä.

Kotilähiön pihalta löytyi muutama hengenheimolainen: Tommi, Antti ja Kimmo, oikeastaan pitkälti sama kokoonpano, joka oli vielä hetki sitten tuonut kuudestilaukeavien nallipyssyjen lakia Piispankylän reheviin metsiin. Niinpä ase vaihtui kitaraan ja yhtäkkiä olimme Vantaanmäen Elvis-minifanclubi. Toimintaamme sisältyi tietenkin suosikkilaulajamme musiikin huudattaminen c-kasettiradionauhurilta, joka oli pähein medialaite noina päivinä. Se oli nimittäin verraton formaatti myös itse tehdyn musiikin tallentamiseen. Pian teki mieli yrittää samaa kotona katseen osuttua seinällä roikkuvaan postimyyntikitaraan.

Kotiväen poissa ollessa veimme kasettinauhurin, kitaran ja kaikenlaisen soittimeksi hyödynnettävän kylpyhuoneeseen. Hyvästä huonekaiusta huolimatta lopputulos ei kuulostanut kuitenkaan edes demoversiolta Heartbreak Hotelista. Tompalla – myöhemmin tulevalla rokkibändi-vokalistilla – piisasi kyllä äänivaroja jo alakoululaisena. Me muut hihittelimme ihastuneina, kun Tomppa huusi naama punaisena biisiä jonka sanat menivät koko ajan jotakin ”get on”. Sehän ei ollut tietenkään Elvistä, mutta kuulosti myös erittäin asialliselta jutulta!

Myöhemminhän minä ja Tommi opettelimme soittamaan oikeasti kitaraa. Minulla on vieläkin tallella repaleinen Ulf G. Åshlundin Näe, kuule ja soita-oppikirja. Siinä oli yksi harjoituskappale nimeltään Blues In My Mind, jonka sointupohja oli ihan blues-kaavaa: A, A7, D ja E7. Herkistin kuuloani sointupohjaa tapaillessani ja sitten keksin soittaa sen nopeassa rytmissä: Tämähän oli That’s Allright Mama! Tavallaan olin siis keksinyt saman kuin 19-vuotias Elvis.

Vantaanpuiston ostarilla oli Hämäläisen kioski. Sieltä olimme aikanaan ostelleet Kuuden miljoonan dollarin mies– ja Avaruusasema Alfa-purukumia, joissa oli mukana muutama keräilykortti. Epäilemättä tuo sama purkka kaupattiin myöhemmin uudelleen uusissa papereissa ja tällä kertaa Elvis-keräilykorttien kera. Voit kuvitella kuka osti.

Seuraava hankinta oli Suave-hiusrasva, jonka siveleminen päähän oli aika rehvakas tempaus alakouluikäisiltä pojilta. En ole unohtanut sitä hajua. Tommi näytti tosiaan pienoisversiolta Teddy & Tigersien Aikka ”Teddy Guitar” Hakalasta! Hiusrasvan annostelun määrä oli oma taitolajinsa ja varmasti meni itselläni överiksi monta kertaa; liian rasvainen hiuskuontalo näytti lähinnä öljytynnyrissä uitetulta, eikä siitä pystynyt rakentelemaan yhtä näyttävää ”ankanpyrstökampausta”. Aikuiset virnuilivat hyväntahtoisesti miniatyyri-rokkari-lookeillemme, sillä ei rasvaletti ollut enää silloin mikään shokeeraava näky. Kirkkaaksi värjätty tukka oli kyllä varsin rajua, voitko kuvitella? Ehkä pari punkkaria lähikulmilta saattoi rohkaistua moiseen tekoon 70-luvun lopun Länsi-Vantaalla. Entäs voitko kuvitella myös että Eppu Normaali luokiteltiin noihin aikoihin punkrock-yhtyeeksi: julistihan bändi ensisinglensä B-puolella että Elviksen kuolema ei mua liikuta. Silkkaa rettelöintiähän tuollaisten levyjen julkaiseminen oli kun A-puolella oli vielä biisi Poliisi pamputtaa.

16.8.2017. Neljäkymmentä vuotta Elviksen kuolemasta. Onko esimerkiksi Jim Morrisonin kuolema liikuttanut niin laajasti kansakuntia sukupolvesta toiseen? Tuleeko David Bowien ja Princen muistopäiviä muistamaan muut kuin hartaimmat faninsa? (Ja älkää ymmärtäkö että vähättelisin edellämainittuja musiikkineroja. Tämä on vain rock’n’rollia, mutta pohdin sitä).

Mikä teki Elviksestä niin ison? Minusta on hauska spekuloida, että entä jos Eversti Parker olisikin tavannut Jerry Lee Lewiksen? Jerry Lee olisi ollut ehkä liian tuittupäinen kaveri ohjailtavaksi, kuten myös ehkä Sun Records-tallikaveri Billy Lee Riley; hänellä olisi piisannut lahjakkuutta, ääntä ja ulkonäköä. Elvis sattui paikalle. Älä ymmärrä tuotakaan vähättelevän sävyiseksi. Entä jos Elvis olisikin jäänyt autokuskiksi elektroniikkafirmalle, jammaillut silloin tällöin lähikuppiloissa ja kaivettu myöhemmällä iällä esiin kulttiartistina, joka olisi tehnyt arvostettuja levyjä Rick Rubinin tuottamana? Olisiko Elvis pysynyt piilossa niin kauan? Onko meiltä tällä hetkellä piilossa tai huomaamatta joku uusi Elvis?

2017 on ollut hyvä vuosi juhlistaa erinäisiä asioita, kuten alkukesästä Beatleseiden Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band-levyn 50-vuotisjuhlaa. Ja hei, minäkin juhlin samana kesänä viisikymppisiäni! Olin aikaa sitten ajatellut että juhlani tulisi olemaan musisointipitoinen ilta kotoisassa kapakassa ystävien seurassa ja niinhän se toteutui, with a little help from my friends. Illan aloitti minun ja Tommin duo Vantiksen Pojat, ohjelmistona Elviksen Sun Records-kausi ja pari Eddie Cochranin rokkia; eipä olisi voinut olla osuvampi startti sille musiikki-illalle!

Jim Jarmusch ohjasi vuonna 1989 elokuvan Mystery Train, jonka tapahtumapaikkana on Elviksen kotikaupunki Memphis. Eräässä episodissa italiainen naisturisti yöpyy yötään Screamin’ Jay Hawkinsin isännöimässä hotellissa. Nainen havahtuu unestaan kun Elviksen haamu putkahtaa keskelle huonetta itsekin hieman hämmentyneen oloisena.

Calling Elvis, I’m here alone (Dire Straits)

Onkohan siellä vielä joku lukemassa? Ne Nicky Minajista keskustelleet teinipojat ovat varmasti poistuneet ajat sitten Elvis-höpinöitäni kuulemasta. En saanut naputeltua kovinkaan paljoa faktapohjaisesti Elviksestä, enkä nyt kovasti yrittänytkään – sitä varten ovat tietokirjat ja wikipediat. Ehkä tämä teksti on vähän niin kuin tuo Mystery Train-elokuva; Elvis lymyilemässä koko ajan jossakin taustalla, sivulla, välillä tarinan keskiössä.

Kiitos Elvis! Kaikenlaista omituistakin olen lukenut sinusta, mutta olen jättänyt ne jutut omaan arvoonsa. Minulla on vain musiikkisi ja se on merkinnyt minulle paljon.

Kirjoitin Elvis Presleystä ensi kertaa vuonna 1967. Tein niin koska rakastin hänen musiikkiaan ja minusta sitä pilkattiin ja hyljeksittiin epäoikeudenmukaisesti. En kirjoittanut elokuvista, imagosta tai suosiosta. Kirjoitin ihmisestä jota pidin suurena blueslaulajana.

Peter Guralnick: Viimeinen juna Memphisiin (1994)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kersantti Pippurin Yksinäisten Sydänten Kerhon Bändi 50-v!

IT WAS FIFTY YEARS AGO
1.kesäkuuta 1967. Se oli viisikymmentä vuotta sitten, kun neljä nuorta miestä kajauttivat uudet laulunsa ja soittonsa ilmoille. Kansakunnat seurasivat haltioituneina neljän nuoren miehen tekemisiä, sillä sellaista ei oltu aikaisemmin kuultu ja nähty tallennetun äänen historiassa.

Aikaa myötenhän Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band, tämä elämää suurempi rock-albumi sai osakseen jäljittelijöitä, tribuutteja, parodioita ja kaikenlaista selittävää kirjallisuutta väitöskirjan ja Raamatun paksuuden väliltä. Sisällöltään Sgt. Pepper ei ole välttämättä edes parhaimpien Beatles-laulujen sikermä, kuten jopa George Harrison tokaisi myöhemmin vähättelevään sävyyn. Ringokin totesi oppineensa pelaamaan biljardia Pepperin äänityssessioissa. Eniten innoissaan oli Paul. John oli sekaisin Yokosta ja ehkä vähän muustakin ajan hengen mukaisesti, mutta vetäisi siinä ohessa hihastaan muutaman ässän.

Sellaista se musiikin huuma oli viime vuosituhannella. Itsellänihän humisee A Day In The Lifen lopetussointu tinnituksen kaltaisena varmaan vielä vanhainkodissakin, mutta entäs tämä nykynuoriso, jolle tubettajat ja räppääjät lienevät kovempi juttu kuin sähkökitaran rämpyttäjät? Puhun nyt toki vain eräästä lastenhuoneesta, josta raikasi tunnistettavia tulkintoja Yellow Submarine-elokuvan lauluista vielä jokunen vuosi sitten ennen kouluikää. Perheenisä myhäili ylpeänä kun lapset tunnistivat kuvista Johnin, Paulin, Georgen ja Ringon.

 WHEN I WAS A BOY
Omakohtainen takauma 80-luvun puoliväliin, silloin kun minä olin nuori. Isäni korjasi työkseen radioita, televisioita ja kasettinauhureita. Koska olin jo kymmenkesäisenä addiktioitunut tallennetun äänen heavy useri, niin isäni näki minussa juuri sopivan viihde-elektroniikan laitetestaajan. Vinkein 13-kesäisen koulupojan käsiin päätynyt laite oli nauhakaiku! Niistä sessioista ehkä joskus toiste… Enkä nyt niin hirveästi tuossa iässä tajunnut mistään nauha- tai jousikaiuista.

Erään asiakkaan kasettinauhuriin oli jäänyt erittäin kiinnostava kasetti. A-puolella oli Beatleseiden Hard Days Night kokonaan ja B-puolella Sgt.Pepper’s Lonely Hearts Club Band osittain! Tämäkin vähäinen annos aiheutti vuosikausien riippuvuuden ja niinpä ostelin pikkuhiljaa 80-luvulla kaikki Beatles-älppärit vinyyleinä ja seuraavalla vuosikymmenellä sama kierros uusiksi CD-formaatissa.

Tuo kasettinauhurista löytynyt Beatles-kasettini ei ollut toki ensikontaktini liverpoolilaiskvartettiin. Kenties voisin toisella ajalla muistella myös kesää 1980, kun radiossa pyöri Jake Nymanin käsikirjoittama Beatles-kuunnelma; John Lennonina Soundi-lehden kriitikko Jussi Niemi, McCartneyna tuolloin vielä tuntematon Pirkka-Pekka Petelius, Ringona Rockradion Holle Holopainen ja Kari Peitsamo eittämättä elämänsä roolissa George Harrisonina…

SO LET ME INTRODUCE TO YOU, THE ONE AND ONLY BILLY SHEARS…

Alkukeväällä 2017 tihkui huhuja että edesmenneen Beatles-tuottaja George Martinin poika Giles – Abbey Road-levyn ikäinen mies muuten – olisi miksaamassa uudelleen Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band-levyä. Ainakin jotkut meistä Beatles-faneista lienemme hätkähtäneet kuin kirkkokansa nähdessään Raamatun uuden käännöksen.

Koin itseni velvolliseksi ottamaan vähintään Spotify-maistiaiset ja niinpä tein, kahdesti tähän mennessä. Miltäs se Sgt Pepperin 50-vuotisjuhlajulkaisu kuulostaa? Vähän sama kuin ottaisit ensihörpyn juuri avatusta putelista tai tarkastelisit Mona Lisaa ilman häiritseviä valoheijastuksia ja varjoja? Toki voidaan pohtia että eikö kitaravahvistimen hurina ole osa juttua, siinä missä tammitynnyrin esanssi oleellinen osa juomanautintoa? Eipä Beatles-levyjen äänenlaadussa ole ollut mielestäni moitittavaa alunperinkään, vieläpä noin aikalaisikseen. Äänenlaatu on useimmiten varsin täyteläinen ja kohinaton. En ole hifisti, mutta kuitenkin…

Kesällä 2017 uudelleenjulkaistussa Pepperissä McCartneyn basso jymisee enemmän alataajuuksia. Stereokuvaa on levitetty huonekaiulla. Lucy In The Sky With Diamondsissa on aika rajua kompressointia, mutta lieneekö ollut jo 60-luvulla? Ensimmäistä kertaa huomasin McCartneyn mylvivän jotakin Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Bandin Reprise-version lopputahdeilla. Se aiemmin mainitsemani A Day In The Lifen lopetussointu – itseasiassa sehän on E-sävel eri oktaaveissa – kuulostaa kuin hartiavoimin pamautetulta. Hienoisen modernisoinnin huomannee parhaiten kuulokekuuntelussa, muutoin Kersantti Pippuri kuulostaa edelleen tutulta. Olihan tämä nyt erittäin aiheellinen maljan kohotus maailman tärkeimmäksikin tituleeratulle rock-äänilevylle! Mahtavatkohan uudet sukupolvet löytää? Minkälaiset tulevat olemaan levyn 100-vuotispirskeet aikanaan? No mutta nyt biletään kuin olisi vuosi 1967!