Rakas päiväkirja – tai nimellä sinua kutsuisinkaan – koska kirjoitellaan taas?
Sitä sun tätä on ollut hautumassa pöytälaatikossani. Olen jo aikaa sitten kehittänyt itselleni taidon vältellä tekemästä enemmän tai vähemmän tähdellistä tekemistä. Parin asiajutun aikarajat on ylitetty aikaa sitten, mutta olen luottavainen, että jaksan tehdä ne vielä ja että vastaanottavalla osapuolella löytyy ymmärrystä. Olenko minä ollut aina tälläinen? Olen näkevinäni toisessa lapsessani jotakin samanlaista asioiden lykkäämistä.
Neljän tunnin kuluttua tapaan ystäviäni. Pelkään että puuskutan sinnekin paikalle viime hetkellä, puutteellisesti valmistautuneena. Meidän on tarkoitus pitää bändiharjoitukset pienen soittotauon jälkeen. Kitaran näen edessäni nojaamassa, mutta tarvitaan hieman muutakin kyseenollessa kollektiivinen musisointi.
Milloin sitä suorittaa rästiin kasaantuneet jutut? Ensi sunnuntaina? Kesälomalla? Eläkkeellä? Toisaalta onko elämä nimenomaan ruksaamaton to-do-lista? Sitten kun olet yliviivannut viimeisenkin tehtävän listalta, niin onko elämä… ohi?
Sen sortin jaarittelua ja saivartelua, että parempi lopetella tähän. Neljä nälkäistä suuta kaipaavat ruokaa. Tänään on mainion aurinkoinen sunnuntai, sellainen alkukesän mukava vilakka. Lähden hyvissä ajoin kävelemään kitaroineni Katajanokalta Kaartinkaupunkiin, siinä on matkalla Kauppatori ja Espa.
Siis toivekkain ajatuksin; kyllä tämä tästä. Täältä vielä pesee ja linkoaa. Tämä olikin tälläinen kirjoitusharjoitus. Jatketaan harjoituksia.
Mika-Mika-Maa 